Luku 12. Henkinen itsehoito

Alkusanat

Edellisillä luennoilla on opittu, että ihminen on tietoisuudesta, alitajunnasta ja materiaalisesta kehosta koostuva toiminnallinen kokonaisuus, jossa yksi osa ei voi tulla toimeen ilman muita. Tiedämme jo, että keskushermostomme aivokuorenalaiset (subkortikaaliset) osat ohjaavat autonomisesti monia elimistön toimintoja ja että laajentuneessa tietoisuuden tilassa näitä säätelyprosesseja voidaan ohjata itse.

Valitettavasti autonomisiin toimintoihin voivat huomattavasti vaikuttaa otsalohkosta tulevien tahdonalaisten ohjausimpulssien lisäksi myös tunteiden aiheuttamat, limbisestä järjestelmästä tulevat häiritsevät impulssit sekä erittäin voimakkaat reseptoriset afferentiot. Mikäli nämä häiritsevät vaikutukset ovat vallitsevia tai kestävät pitkään, kehittyy siitä rasitusta elimiin, mitä yleistäen kutsutaan psykosomaattisiksi oireiksi: pitkällinen umpierityksen ja vegetatiivisen järjestelmän tasapainon häiriö aiheuttaa aineenvaihdunnan toimintahäiriöitä, hormonaalisia poikkeamia, jatkuvaa lisääntynyttä lihasjännitystä, allergioita, vastustuskyvyn heikkenemistä ja pahimmassa tapauksessa elinten vakavan vahingoittumisen.

Kuitenkin aivokuorenalaisten käsittely- ja säätelymekanismien alttiudessa vieraalle vaikutukselle on hyviäkin puolia: sen välityksellä häiriintyneisiin autonomisiin toimintoihin on mahdollista vaikuttaa itsehypnoottisessa PSI-tietoisuuden tilassa ja näin ollen pystytään parantamaan henkisin keinoin kaikkia mahdollisia sairauksia, jopa syöpä.

Tällä luennolla opitaan ennaltaehkäisemään ulkoisia ja sisäisiä häiriötekijöitä sekä käyttämään henkisen itseparannuksen mekanismeja. Näin varmistetaan, että psykosomaattiset vaivat pysyvät poissa ja että terveys säilyy erinomaisena koko elämän.

Seuraavalla luennolla, jolla tutustumme itseparannuksen siirtämiseen toiselle (hypnoosin tai suggestion välityksellä), tarkastellaan syvemmin yksittäisiä psykosomaattisia ilmiöitä (joihin sisältyy erilaisia maanisen käyttäytymisen muotoja) sekä niiden parantamismahdollisuuksia.

Henkinen itseparannus

Kaakkois-Aasiassa asustaa pieni, hyönteisiä ja hedelmiä syövä, meidän oravaamme muistuttava eläin, tupaija. Ne asuvat pareittain koiraan huolellisesti vartioimalla reviirillä.

Jopa vankeudessa tupaija säilyttää reviirikäsityksensä: se hyökkää hetkessä lajitoverin kimppuun ja voittaa sen yleensä muutamassa minuutissa. Vakavia loukkaantumisia tapahtuu kuitenkin harvoin ja voittaja unohtaa nopeasti voitetun, joka kuitenkin kuolee seuraavan kolmen viikon kuluessa.

Voitetun kuolema ei johdu tappelusta tulleista haavoista, vaan siitä, että se joutuu elämään jatkuvasti voittajan läheisyydessä. Saksalainen eläinfysiologi, professori Dietrich von Holst todisti tämän yksiselitteisesti. Jos tappelun jälkeen eläimet eristetään toisistaan puisella seinällä niin, ettei hävinnyt näe voittajaa, palautuu hävinnyt eläin ennalleen yhtä nopeasti kuin voittajakin. Jos eläimet erotetaan toisistaan tavallisella verkolla, jonka läpi hävinnyt näkee jatkuvasti voittajan, laihtuu hävinnyt eläin, kunnes se kuolee. Tämä siis tarkoittaa, että eläin kuolee jatkuvaan pelkoon.

Vaikka voittaja-tupaija ei enää ole kiinnostunut hävinneestä kilpakumppanistaan, muuttuu hävinneen eläimen käytös tappion hetkestä eteenpäin ja sille on vaihtoehtona kaksi uutta käyttäytymistapaa:

-       aktiivinen voitettu eläin välttelee siitä lähtien kaikenlaista taistelua niin, että se karttaa voimakkaampaa lajitoveriaan ja sen käytös riippuu täysin voittajan käyttäytymisestä

-       passiivinen voitettu eläin taasen on lähes koko ajan apaattisena häkin nurkassa ja hyökkäilee silloin tällöin voittajaa kohti kuitenkaan puolustautumatta tai juoksematta karkuun.

Mikäli voittajauros ei ottanut osaa uuteen tappeluun, kuten koe-eläinten on todettu käyttäytyvän, tulee voitetulle selkeitä stressireaktioita: kilpirauhasen ja sukurauhasten hormonieritys vereen vähenee, myös hemoglobiini heikkenee, lisäksi kolesteriarvot ja virtsan typpiarvot kohoavat. Joillakin passiivisilla voitetuilla yksilöillä typpiarvot kohoavat niin korkealle, että ne saavat myrkytyksen ja kuolevat siihen. Toiset kuolevat infektiotauteihin tai kasvaimiin. Kohtuuttomasti kohonneen lisämunuaiskuoren tuottamien steroidien (kortisonin ja kortikosteronin) erityksen vuoksi sen immuunijärjestelmä käytännöllisesti katsoen kuolee: esim. niiden veressä oleva lymfosyyttien määrä (valkoiset verisolut – osa immuunipuolustusta) laskee muutamassa päivässä 20 % normaalista tasosta.

Aktiivisilla voitetuilla lisämunuaiskuori tuottaa hormoneita normaalisti, mutta sen vegetatiivisen hermoston sympaattisten haarojen ja siihen liittyvän lisämunuaisytimen aktiivisuus kohoaa kohtuuttomasti. Huomattava stressihormonien eli adrenaliinin ja noradrenaliinin eritys lisää sydämen lyöntitiheyttä (ks. luento 11), mikä johtaa verenkiertojärjestelmän ja sydämen toimintahäiriöön ja lopulta sydäninfarktista johtuvaan kuolemaan.

Hävinneen eläimen jatkuva voittajanpelko (jopa silloin, kun eläin ei ole välittömässä vaarassa, mutta pelko on kuitenkin eläimen mielikuvituksessa) synnyttää psyykkisen rasituksen, joka aiheuttaa erilaisia fysiologisia seurauksia erilaisine sairauksien oireineen riippuen siitä, miten hävinnyt yrittää selvitä.

Tämä ilmiö on havaittu tupaijoiden lisäksi myös muilla nisäkkäillä, ihminen mukaan luettuna. Seuraavalla tositarinalla voidaan kuvailla, kuinka vahva pelon aiheuttama mielikuvitus voi olla: Tutkimusmatkailija Sven Hedinin Tiibetin matkalla eräs erakko sanoi  Hedinin kuolevan tasan vuoden kuluttua. Tohtori Hedin ei ollut vakuuttunut erakon erikoisista kyvyistä, mutta uskoi kuitenkin tähän ennustukseen.

Hedin palasi Berliiniin hieman ennen ennustettua kuolinpäiväänsä ja tunsi olonsa erittäin huonoksi. Hän meni lääkäriin, joka lähetti hänet sairaalaan. Sielläkään lääkärit eivät osanneet selvittää, mikä häntä vaivasi ja pystyivät vain toteamaan, että potilas on tekemässä hidasta kuolemaa. Kun johtava lääkäri sai tietää ennustuksesta, hänelle selvisi, että tämä on erityinen itsehypnoositapaus, joka johtaa väistämättä kuolemaan, jollei…

Kaksi päivää ennen ”kuolinpäiväänsä” tohtori Hedin näytti jo vainaalta. Lääkärin avulla hänet johdatettiin hypnoosiuneen, jossa hän oli neljän päivän ajan. Hänet herätettiin ja hänelle kerrottiin, että kohtalokas päivä oli mennyt jo kaksi päivää sitten ja että ”tuhoon tuomittu” olikin selvinnyt hengissä. Suggestiota jatkettiin ja lyhyen ajan kuluttua Hedin oli taas täysin terve. Pelko siis sai aikaan Hedinissä pitkäaikaisen stressin, joka voimistui, mitä lähemmäs ennustettua kuolinpäivää tultiin. Samanlaisia aktiivisia voitettuja kuin hän oli, ovat myös kaikki Länsi-Intian poppamiesten voodoon uhrit. Samantapaista taikuutta on myös”paha silmä” ja muut mustan magian loitsut. Jos uhrit eivät olisi uskoneet tähän ”valetaikuuteen”, eivätkä näin ollen olisi saattaneet itseään hulluksi, olisivat he voineet elää.

Vielä yksi selkeä esimerkki pelon aiheuttamasta fysiologisesta vaikutuksesta, mutta tällä kertaa uhri on passiivinen voitettu. Se selittää vaarallisen rikollisen ja pankkirosvon Gerald Chapmanin, joka vuosina 1920 – 1925 oli saanut muutamassa ryöstössä miljoonia dollareita, kohtalon:. Ammuttuaan ryöstössä pankin työntekijän hänet tuomittiin sähkötuoliin. Mutta aina, kun hänen tuomion päivänsä koitti, hänelle tuli niin kova kuume, että lääkärit määräsivät lykkäämään rangaistuksen toimeenpanoa,  sillä USA:ssa tuomio pannaan täytäntöön vain täysin terveille rikollisille.

Kaikella on kuitenkin rajansa, erityisesti kärsivällisyydellä. Kun Chapmanille tuli sama mystinen kuume kolmannen tuomiopäivän aattona, tehtiin tuomioistuimen päätöksellä poikkeus ja tuomio pantiin täytäntöön vangin terveydentilasta huolimatta.

Nyt kun olemme ennen näitä kertomuksia oppineet kehon ja mielen yhteydestä, on helppoa löytää selitys Chapmanin kuumeelle: kuoleman pelko käynnisti hänessä tiedostamatta ne kehon mekanismit, jotka näyttivät olevan käyttökelpoisia elämän säilyttämisen kannalta (Chapman siis tiesi, että tuomio pannaan täytäntöön vain, kun vanki on terve). Hänen aivojensa vegetatiivisista osista lähtenyt käsky kulkeutui vegetatiivisen hermoston sympaattisten haarojen kautta ja simuloitui puolustusreaktioksi, joka ilmeni infektiona (ei todellinen, vaan kuviteltu) ja heti nousi kova kuume (mikä on ehdottomasti tarpeen infektiossa). Suggestion fysiologisia vaikutuksia, jotka edellisissä esimerkeissä aiheuttivat negatiivisia seurauksia, voi tietenkin käyttää myös toisenlaisiin tarkoituksiin: positiivisen tai jatkuvan suggestion avulla voi aiheuttaa positiivisia reaktioita materiaaliseen kehoon.

Tällä luennolla tutustumme siihen, miten itsesuggestiolla voi vaikuttaa oman kehon fysiologiseen tilaan ja opimme käyttämään sitä. Seuraavalla luennolla opitaan suggeroimaan muita. Ennen sitä tarkastelemme kuitenkin, mitkä tekijät aiheuttavat psykosomaattisia sairauksia ja miten psyyke voi vaikuttaa materiaaliseen kehoon niin voimakkaasti sekä myönteisesti että kielteisesti.

Psykosomatiikka

Kuten edellisellä luennolla on opittu, kaikkia kehon fyysisiä prosesseja ohjaavat aivojen solujen motoriset ja vegetatiiviset keskukset kahden toisistaan sekä toimintatavaltaan että informaationkuljetusnopeudeltaan eroavan kommunikatiivisen järjestelmän kautta: vegetatiivinen hermojärjestelmä ohjaa poikittaisten ja sileiden lihasten jänteyttä hermoimpulssien avulla nopeasti, kun taas umpieritysjärjestelmä ohjaa solujen aineenvaihduntaa hormoneilla, jotka taasen kulkeutuvat soluun hitaasti veren mukana.

Ymmärtääksemme, miten psyykkiset ohjausvirheet voivat johtaa elinten toimintahäiriöihin ja sairauksiin tarkastelemme tässä vain fysiologisia ilmiöitä, jotka ovat mahdollisia näiden järjestelmien välityksellä. Molempien järjestelmien toimintaperiaatteisiin on tutustuttu jo luennolla 11.

Vegetatiivinen hermosto

Vegetatiivinen hermosto koostuu kahdesta alajärjestelmästä, jotka osittain riippumatta toisistaan, osittain yhdessä tai usein vastakkain hermottavat yksittäisiä elimiä:

-       sympaattisesta hermostosta

-       parasympaattisesta hermostosta.

Molemmat alajärjestelmät koostuvat kaksisoluisista hermoketjuista: neuronista, joka on keskushermoston sisällä (eli aivorungossa ja selkäytimessä) ja toisesta neuronista, jonka solurunko muodostaa yhdessä muiden neuronien kanssa perifeerisen solu- tai gangliokeräytymän (hermosolmu, ks. luento 11). Ensimmäiset näistä ovat preganglioneuroneita ja toiset postganglioneuroneita. Kaikki sympaattiset preganglioneuronit sijaitsevat selkärangan rinta ja lannerangan kohdalla, parasympaattiset pregagnlioneuronit sijaitsevat aivoissa ja selkäytimen ristiluun kohdalla.

Kaikkien sympaattisten ja parasympaattisten hermosolmujen pregranglioaksonien välittäjäaineena on asetyylikoliini. Tätä välittäjäainetta erittävät myös parasympaattiset postganglioaksonit kussakin aktiivisessa elimessä, esim. sydämessä tai sileiden lihasten syissä, jotka esim. liikuttavat pupillia ja tarkentavat näköä.

Sympaattisen hermoston postganglioaksoneista kulloiseenkin aktiiviseen elimeen kulkeva välittäjäaine on vähäisin poikkeuksin noradrenaliini. Noradrenaliinia erittää myös epätavallinen hormonirauhanen: lisämunuaisydin. Sen umpierityssolut ovat sympaattisten hermosolmujen muuntuneita soluja, jotka erittävät  20 % noradrenaliinia ja 80 % adrenaliinia verenkiertojärjestelmään, saatuaan ärsykkeen Fasciculus longitudinalis dorsalis- hermoa pitkin.

Kuten jo tiedetään luennolta 11, näiden aineiden avulla on mahdollista päästä nopeasti käsiksi energialähteeseen (glukoosi tai rasvahapot) ja samalla ne vahvistavat sympaattisia hermotoimintoja, jotka pääasiassa tukevat sisäisiä elintoimintoja.

Sympaattinen järjestelmä luo näin ollen edellytyksiä fyysiselle jännitykselle ja voimalle. Se kiihdyttää pulssia, mikä parantaa lihasten verensaantia ja kohottaa niiden reaktiokykyä. Sokeri ja rasvat pilkkoutuvat energian saamiseksi ja henkitorvi laajenee (sisäänhengityksessä), jotta saadaan tarpeeksi happea.

Yhtä aikaa tämän kanssa kaikki muut elimistölle vähemmän tärkeät toiminnot hidastuvat: ruuansulatus, ihon ja elimistön verensaanti, seksuaaliset toiminnot. Lisäksi sympaattinen järjestelmä aktivoi hikirauhasten toimintaa (esim. kuumuudessa) ja saa ihon kananlihalle (esim. kylmässä tai pelästyksestä).

Kun sympaattisten reaktioiden syy häviää, alkaa parasympaattinen järjestelmä uudelleen tasapainottaa toimintoja: sydämen ja verenkierron toiminta normalisoituu, mikä ilmenee alentuneena verenpaineena, henkitorvi kutistuu (uloshengitettäessä). Lisäksi ruuansulatus ja seksuaalitoiminnat aktivoituvat: parasympaattinen järjestelmä on siis mukana sisäelinten lihasten, ruuansulatusrauhasten ja erityksen aktivoinnissa.

Näiden johtopäätösten perusteella voidaan siis sanoa, että parasympaattiset  impulssit rauhoittavat ja rentouttavat. Ne keskittävät ihmiskehossa energiaa pääasiassa sisäisiin elintoimintoihin, kuten esim. ruuansulatukseen.

Siksi niitä kutsutaan kudosten ravitsemistoiminnoiksi, kun taas sympaattisen järjestelmän toiminnat suuntautuvat sen sisäisen toimintakyvyn ylläpitoon.

Seuraavassa taulukossa on esitetty molempien vegetatiivisten alajärjestelmien vaikutukset:

Vegetatiivisten hermojärjestelmien vastakkaiset toiminnot eivät saa johtaa meitä väärään johtopäätökseen, että sympaattinen ja parasympaattinen hermosto olisivat vuorotellen määräysvallassa ja käyttäisivät aineenvaihduntaelimiä ikään kuin isännyyden taistelukenttänä. Päinvastoin, tällä ”kaksoishermotusperiaatteella” optimoidaan tarkasti aineenvaihduntaelinten ohjausprosesseja. Tämä koskee niitä prosesseja, joissa valitaan ja arvioidaan energiaa antavia aineita. Toisaalta, vegetatiivinen hermosto ohjailee energianmuodostusprosesseja (ennen kaikkea sympaattisen hermoston avulla). Somaattinen hermosto vastaa ravinnon etsimisestä ja energian saannin ohjauksesta.

Parasympaattisen vegetatiivisen ja sympaattisen vegetatiivisen ohjauksen välillä on vielä yksi ero. Soluissa syntyvät vegetatiiviset ärsykkeet kulkeutuvat parasympaattisessa haarassa olevaan aktiiviseen elimeen pitkien, suoraan elinten hermosolmuihin menevien aksonien välityksellä.

Ärsyke vaikuttaa usein tiettyyn elimeen tai kehon osaan. Alkuperäisestä solusta tullut ärsyke toimitetaan sympaattisessa haarassa ensin ääreishermokimppuun.

Ääreishermokimpusta eteenpäin annettavat ärsykkeet vaikuttavat usein erityisesti yhteen yhteiseen toimintaan (esim. puolustautuminen kylmää vastaan). Siihen kuuluu usein monia elimiä ja siitä syntyy lisäksi koko kehoon epäspesifinen ärsyke.

On olemassa kuitenkin elimiä, jotka hermottuvat vain joko sympaattisesti tai parasympaattisesti. Epäsepesifisen energian toimittamisen lisäksi sympaattinen järjestelmä ohjaa yksin kokonaisia aineenvaihduntatoimintoja: esim. sydämen supistusvoimaa, verisuonten supistumista (laajentuminen tapahtuu lihaksia lukuunottamatta passiivisesti veren virtauksen paineesta), lämmönsäätelyä (hikirauhaset ja sydänlihakset) ja glykogeenin mobilisointia (maksakudos ja rasvakudos).

Myös parasympaattisella järjestelmällä on oma toimintaympäristönsä: esim. kyynelrauhaset (emotionaalisessa reaktiossa syntyy ”parasympaattisia” kyyneleitä, mutta sydämen lyöntien nopeutuminen ja kämmenten hikoilu ovat ”sympaattisia” toimintoja).

Sympaattinen ja parasympaattinen järjestelmä siis täydentävät toisiaan toiminnallisesti suurimmassa osassa elimistön ohjaus- ja säätelyprosesseja.

Ohjausprosesseihin osallistuvat myös umpieritysrauhaset omilla informaationvälittääaineillaan eli hormoneilla. Seuraavaksi tarkastellaan niiden usein hitaita, mutta pitkäaikaisia vaikutuksia elimistöön.

Umpieritysjärjestelmä

Kehon solujen tehtävänä ei ole pelkästään sähkökemiallinen informaationvälitys tai kehon ja elinten asennon ja liikkeiden hienosäätö (ks. luento 11). Solujen perustoiminnat ovat suurimmassa määrin sitä, että ne tuottavat lisää soluja kehon kehittymistä ja kasvamista varten (lapsuusaikana) sekä uudistavat kuolleita soluja, ja sitä, että ne muuttavat sisään hengitetyn hapen ja syödyn ravinnon energiaksi ja valkuaisyhdisteiksi (tämän lauseen lukemisen aikana kehossamme kuoli n. puoli miljoonaa solua ja yhtä monta syntyi. 70 vuoden iässä on muodostunut 7000 kg punaisia verisoluja!).

Lisäksi on olemassa erikoistuneita soluja, kuten veren punasolut (erytrosyytit), jotka sitovat keuhkojen hengittämän hapen ja siirtävät sen erilaisiin soluihin, tai veren valkosolut (leukosyytit), joiden tehtävänä on elimistön puolustaminen viruksilta ja bakteereilta sekä rappeutuneiden solujen (syöpäsolujen) hävittäminen. Muut solut taasen keräävät rasvaa (rasvasolut) tai hiilihydraatteja (ennen kaikkea maksan solut) energiavarastoksi pahan päivän varalle.

Selkeänä esimerkkinä voi kuvitella, että ihmisen tai eläimen kehon solu on vesipisara (solunsisäinen neste), jota ympäröi ohut solukalvo. Se on liitoksissa muihin soluihin ”hitsauspisteiden” eli ns. desmosomien välityksellä. Samanlaisen tehtävän omaavat solut muodostavat erikokoisia ryhmiä, mitä kutsutaan kudokseksi.

Niiden välinen tila, soluväli, on täynnä nestemäistä ainetta eli kudosnestettä eli interstitiaalinestettä.

Kudosneste imee itseensä verisuonten kapillaariseinämien lävitse ruuansulatuskanavasta veriplasmaan liuenneita ravintoaineita (glukoosia – verensokeri, aminohappoja, rasvahappoja), mineraaleja ja metallin ioneita sekä keuhkojen imemää happea. Kudosnesteestä erilliset solut voivat sitten ottaa sitä ainesta, joka sille on tarpeen energian ja aineenvaihdunnan tuottamiseksi. Tätä varten solukalvoilla on kyky päästää lävitseen tiettyjä aineita.

Solun sisällä solulimassa (sytoplasmassa) – solukalvon sisäpuolella, mutta tuman ulkopuolella olevassa nesteseoksessa – on erilaisia aineksia, jotka ovat soluelimiä. Ne ovat minikokoisia sähkövoimaloita ja kemiallisia tehtaita, jotka tuottavat energiaa solukalvon läpi tulleista aineista elimistön elintoimintoja varten sekä syntetisoivat näitä aineita kehoa varten:

-       mitokondriot – nakinmuotoiset soluelimet – ovat solun sähkövoimaloita. Ne muuntavat glukoosin, rasvahapot ja aminohapot energiaksi polttamalla ne hapella. Jätteenä tästä tulee hiilidioksidia (CO2), joka poistuu uloshengityksessä.

-       lysosomit – pienet, aineenvaihduntaentsyymejä sisältävät pussit – ovat solun ”vatsa” ja ne nielevät ravintoaineita, myrkkyjä ja sattumalta soluun tulleita aineita. Solu pystyy heti käyttämään sulatetut ainekset ravinnokseen.

-       Endoplasmakalvosto (solulimakalvosto) – sokkeloinen kanavajärjestelmä – on solun kemiallinen tehdas. Siellä tapahtuu suurin osa synteesin kemiallisista reaktioista, kuten esim. solukalvon läpi tulleissa aineissa olevien valkuaisten ja rasvojen synteesi. Näin saadut ainekset käytetään joko solun osan tai koko solun uudelleen rakentamiseen, mutta niitä voidaan myös säilyttää tai toimittaa uudestaan solukalvon läpi muille soluille perusraaka-aineeksi energian saantia ja proteiinien synteesiä varten.

-       Ribosomit, jotka ovat kiinnittyneinä solulimakalvoston ulkoseinämiin, sisältävät entsyymejä, jotka säätelevät ja nopeuttavat hiilihydraattien, valkuaisten ja rasvojen vaihtoa solussa.

-       Golgin laite koostuu litteistä, korkeista kalvoista, jotka ovat pinossa kuten lautaset. Sen tehtävä on olla solun ”logistiikkayritys”, joka kerää valkuaisaineita ja hormoneja ja toimittaa ne solusta solun ulkopuoliseen soluväliaineeseen.

-       Keskusjyväset eli sentriolit – ympyrän muotoinen, ontoista pilleistä muodostuva nippu – ovat ratkaisevassa roolissa solun jakautumisessa.

-       Solutuma on solun ”keskusohjaus”. Se sisältää perinnöllisyystekijät (kromosomit), jotka koostuvat tuhansista erilaisista geeneistä. Geenit sisältävät koko elimistön suunnitelman ja lisäksi ne lähettävät soluelimille eli soluorganelleille ”tuotannollisia” määräyksiä. Niistä johtuu sekä millainen nenä ja hiusten väri peritään että myös millaisia soluja ja milloin ja missä niitä pitää muodostaa uudelleen sekä millaisia aineita ja milloin niissä pitää tuottaa.

”Elämän salaisuus” on siis tuman kromosomeissa. Ne koostuvat pitkulaisista deoksiribonukleiinihappomolekyyleistä (DNA). DNA koostuu kahdesta spiraalista: toisessa on hiilihydraattimolekyylejä (deoksiriboosi) ja toisessa fosforihappoa. Spiraalit yhdistyvät toisiinsa pareittain ja ne ovat kiertyneet ruuvimaisesti, mistä syystä  DNA:ta kutsutaan kaksoiskierteiseksi. Nukleiinihapon sisällysaineet ovat fosforihappo, hiilihydraatti ja emäkset eli alkalit, jotka ovat yhteensä nukleotidi.

Geneettinen informaatio on koodin muodossa emäksissä, muilla aineilla on vain tukifunktio. Olosuhteista riippuen kolme emäsparia muodostaa yhden kolmoisemäksen tai geneettisen koodin – eli omanlaisensa informaatioyksikön valkuaismolekyylin (proteiinin) muodostamiseksi aminohapoista.

Neljästä olemassa olevasta erilaisesta emäksestä (adeniini = A,  sytosiini = C, guaniini = G ja tymiini = T) voi erilaisin emäsparein tai kolmoisemäsyhdistelmin muodostaa 4 x 4 x 4 eli yhteensä 64erilaista ”sanaa”. Niistä 61 ”sanaa” toimii valkuaisen, joka kootaan 20:sta kehossa (solujen sisässä) olevasta aminohaposta, muodostamisohjeena. Loput kolme antavat signaaleja valkuaismolekyylin tai geenin alkamisesta ja loppumisesta.

Geeni taasen on ”lause” ja se koostuu monista sanoista – kolmoisemäksistä. Esim. hemoglobiinin tuotanto-ohjeet sisältävät yli 800 kolmoisemästä. Yhteensä yhden ihmisen geenimateriaali sisältää noin 6 x 109 eli 6 miljardia emäsparia. Koska esim. vain yhden proteiinin luomiseen tarvitaan keskimäärin 200 kolmoisemästä, tehdään tumassa kymmentä miljoonaa erilaista proteiinia.

Kuten jo tiedämme, geeneissä on tieto solun jakautumisesta sekä valkuaisaineiden tuotannosta ja niillä on siis kaksoisrooli. Perinnöllinen aines (kromosomi, joka sisältää DNA:n).

Solujen jakautuessa (mitoosi) molemmat DNA-kierteet jakautuvat – aivan kuten vetoketju aukeaisi. Emäsparista jää yksi puolisko kustakin kierteestä. Puolisko etsii automaattisesti vapaista nukleotideista sopivan ”partnerin” eli palaa alkuperäiseen olomuotoonsa. Alkuperäiseen soluun jää yksi kromosomi, samalla kun toinen löytää paikkansa juuri muodostuneen solun tumassa. Solun toiminnan eli aineenvaihdunnan tukemiseksi ei käytetä täysin koko DNA-tietoa. Oleellista tässä on vain se osa, johon on sisällytetty valkuaisen tuottamiseksi välttämättä tarvittavan entsyymin ”tuotanto-ohjeet”.

Entsyymit ovat orgaanisia valkuaisyhdisteitä (proteiineja), jotka ohjaavat kemiallisia reaktioita ja nopeuttavat niitä muuttumatta kuitenkaan itse. Ne määrittelevät, mitä proteiineja pitää tuottaa solulimakalvostossa ja kuinka nopeasti tämä prosessi toimii. Tätä kutsutaan katalyysiksi ja entsyymit ovat siis katalyyttejä (erona teknisistä katalyyteistä, kuten esim. pakokaasun katalysaattori autossa; siinä entsyymin virkaa toimittaa ohut platinalevy, minkä ansiosta käytetyt kaasut palavat täysin ja nopeasti).

DNA:n kaksoiskierre aukeaa siitä kohdasta, jossa sijaitsee tieto entsyymin rakennussuunnitelman luomista varten. Sarja ”kopioituu” ribonukleiinihapon (RNA) avulla, jolla on DNA:n kaltainen rakenne (deoksiriboosin hiilihydraatin tilalla on riboosin hiilihydraatti). Tämä prosessi on nimeltään päällekirjoitus tai transkriptio. RNA ”ilmoittaa” tämän solulimakalvoston ribosomeille. Siksi sitä kutsutaan lähetti-RNA:ksi. Muut, verrattain lyhyet RNA-molekyylit, jotka myös syntesoituvat tumaan, sitovat yhden aminohapon 20:stä ja toimittaa sen ribosomeille. Nämä RNA-molekyylit ovat siirtäjä-RNA:ta, jotka ovat erikoistuneet yhteen aminohappoon ja vastaavaan lähetti-RNA:n koodiin. Ribosomissa tapahtuu sen jälkeen valkuaissynteesi siinä olevien entsyymien ja muiden ribosotsyymien yhteistoiminnan tuloksena siten, että lähetti-RNA liikkuu kauan ribosomissa, jolloin valkuaismolekyylit rakentuvat koodi koodilta siirtäjä-RNA:n tuomia aminohappoja yhdistämällä. Tämä prosessi on nimeltään translaatio. Valkuainen (proteiini) on näin ollen geenin lopputuote. Kaikki muut ainekset muodostuvat entsyymien avulla.

Kuvassa 9 on vielä näytetty perinnöllisen informaation, entsyymien ja muiden biokatalysaattoreiden (erilaiset proteiinit ja hormonit) välinen yhteys.

Näin ollen aminohapot ovat mukana sekä enstyymi- ja proteiinisynteesissä että myös hormonien tuottamisessa. 20:sta tunnetusta aminohaposta ainakin kahdeksaa saadaan ravinnosta (esim. lihasta, joten kasvisravinnolla elävä ei saa ruuastaan kaikkia vitamiineja - vitamiinipuutos), ja niistä kolme toimii ensisijaisesti hormonisynteesissä: tryptofaani, metioniini ja fenyylialaniini. Aminohappojen muuntumistuotteista tulevia hormoneja kutsutaan peptideiksi. Niiden lisäksi on vielä hormoneja, jotka muodostuvat kolesterolista – rasva-aineenvaihdunnan lopputuotteista. Niitä kutsutaan steroideiksi.

Monet hormonit muodostavat soluista, jotka ovat erikoistuneet pelkästään hormonien tuotantoon – kuten opimme luennolla 11 – ja usein ne ovat yhdistyneet omaksi elimekseen – umpirauhakseksi (ks. luento 11). Hormonit levittyvät kehoon yleensä veren mukana. Jos hormonit muodostuvat soluissa, jotka toimittavat myös muita tehtäviä tai ne leviävät diffuusion avulla soluväleihin, ovat ne kudoshormoneita. Kudoshormonien tehtävänä on muihin soluihin varastoituneiden ”rakennusaineiden” vapauttaminen tai proteiinisynteesin käynnistäminen sen mukaan, miten hypotalamus-hypofyysi –järjestelmän hormonit antavat ärsykkeitä hormonirauhasten soluille hormonien tuottamiseksi (ks. luento 11).

Ymmärtääksemme tämän prosessin, on tiedettävä, että ehdoton enemmistö DNA:ta ei joudu tietyllä hetkellä transkriptioon eli lähetti-RNA:ta ei muodostu (loppujen lopuksi kaikkia entsyymejä ei tarvitse syntyä lisää). Tämän estävät ydinproteiinit, jotka kääriytyvät ikään kuin suojakerrokseksi DNA:n kaksoiskierteen ympäri toimien aktivoijana. Vain silloin, kun aktivoijat poistuvat indusoivien ainesten avulla, on enstyymien ja solun muiden aineenvaihdunnan tuotteiden synteesi mahdollista.

Steroidit ovat tällaisia indusoivia aineita. Ne läpäisevät solun ja yhdistyvät soluissa oleviin reseptorimolekyyleihin ns. ”käynnistäjissä”. Jälkimmäiset pääsevät solun tumaan,  syrjäyttävät ydinproteiineja tietyissä kohdissa DNA:ta ja osallistuvat näin ollen lähetti-RNA:n luomiseen. Tuollaiset steroidit, kuten aldosteroni ja muut mineralokortikoidit, glukokortikoidit, testosteronit, estrogeenit, progesteronit, cholecalsiferolit ja sen johdannaiset, ohjaavat kehoa hitain muutoksin.

Näiden lisäksi on olemassa vielä peptidejä, jotka eivät läpäise solua, vaan kerrostuvat erityisiin solukalvon reseptorimolekyyleihin. Koska hormonien ja reseptorimolekyylien on vastattava toisiaan toimiakseen yhdessä, kuten avain ja lukko, ei jokainen hormoni pysty toimimaan jokaisessa solussa.

Hormoni aktivoi erityisiä soluproteiineja AMP:stä (adenosiinimonofosfaatti eli adenyylihappo, joka on nukleotidi) tulleen aktiivisen aineksen avulla, hormonien vaikutuksesta sitä erittyy reseptorimolekyyliin, mikä puolestaan vaikuttaa kaikkiin solussa sillä hetkellä oleviin proteiineihin.

Peptidien vaikutus vastaavien solujen aineenvaihduntaan on melko yhtenäinen: energian liikkeelle pano, soluille erityisten proteiinien aktivointi ja erityisesti näiden tiettyjen soluproteiinien synteesin tiivistäminen. Peptidit toimivat pääasiassa nopeasti ja lyhytaikaisesti. (Peptideihin lukeutuvat adiuretiini, vasopressiini, oksitosiini ja muut hypotalamus-hypofyysi –järjestelmän hormonit, insuliini ja glykogeeni, parathormoni, kalsitoniini, kudoshormonit, sellaiset amiinit, kuten tyroksiini, triiodotyroniini, adrenaliini ja noradrenaliini sekä tyydyttymättömät rasvahapot – prostaglandiinit)

Katsaus umpirauhasten hormonituotantoon ja sen vaikutukseen osoittaa meille jälleen kerran, kuinka tärkeä oikeanlainen hormoniohjaus on optimaalisen terveyden takaamiseksi.

Hypofyysi

Aivolisäke eli hypofyysi, joka on yhteydessä hypotalamukseen aivolisäkkeen varren välityksellä, erittää tämän vaikutuksesta vereen hormoneja, jotka taasen säätelevät muiden umpieritysrauhasten toimintaa. Se on siis kehon tärkein umpieritysrauhanen.

Hypofyysi koostuu etu- ja takalohkosta (adenohypofyysi ja neurohypofyysi).

1. Hypofyysin etulohko tuottaa seuraavia hormoneita:

• kasvuhormonia, prolaktiinia, melanosytostimuloivaa hormonia
• hormoneja muiden hormonien säätelemiseksi: hormoneja, jotka stimuloivat kilpirauhasta sekä hormoneja, jotka stimuloivat lisämunuaiskuoren toimintaa ja hormoneja - estronia ja lutropiinia, jotka vaikuttavat sukupuolirauhasiin.

1. Hypofyysin takalohko ei tuota hormoneja, mutta kerää niitä, joita tuotetaan väliaivoissa ja lähetetään sieltä aivolisäkkeen varren kautta hypofyysin takalohkoon:

• oksitosiini: herättää sileät lihakset (tärkeää kohdun supistuksissa synnytyksen aikana ja maidon erityksessä maitorauhasista, kun niitä ärsytetään koskemalla)
• adiuretiini: sillä on suuri merkitys nestekierrossa ja elimistön mineraalitasapainossa (veden pysyminen kehossa), se myös aiheuttaa pelon tunnetta.

Käpyrauhanen eli käpylisäke eli epifyysi

Käpylisäkkeen eli epifyysin hormonituotanto rajoittuu biokatalysaattori melatoniiniin, joka ohjaa kaikkien nisäkkäiden sisäistä kelloa eli 24-tuntista rytmiä ja kehon lämpötilaa, lisäksi se ohjaa elimistön toimintakyvyn ja rauhasten toiminnan säännöllistä vaihtelua. Melatoniini ohjaa epäsuorasti myös sukupuolirauhasten toimintaa. Käpylisäke on hermosyiden välityksellä yhteydessä kallon fotoreseptoreihin. Tämän ”kolmannen silmän” avulla ohjaillaan melatoniinin tuotantoa (kallon pohjassa olevat fotoreseptorit vastaavat energiakehon kruunuchakraa; ks. luento 1).

Kilpirauhanen

Kilpirauhanen sijaitsee molemmilla puolilla henkitorvea sen etupuolella (sen suurentuminen – varsinkin jodin puutteesta – aiheuttaa turvotusta kaulan seudulla). Kilpirauhashormonit (tyroksiini, trijodityroniini) lisäävät aineenvaihdunnan toimintaa (pulssi kohoaa, kuumuuden tunne, laihtuminen ja hermostuneisuus, uupumus). Lapsilla tyroksiinin puutos haittaa kasvua.

Lisäkilpirauhaset

Lisäkilpirauhaset ohjaavat kalsiumtasapainoa. Nämä neljä hyvin pientä rauhasta sijaitsevat kilpirauhasen takaosassa. Lisäkilpirauhasten tuottama parathormoni mahdollistaa kalsiumin saannin ravinnosta ja sen käytön luustossa ja lisää veren kalsiumpitoisuutta (madaltunut veren kalsiumpitoisuus aiheuttaa kramppeja). Kalsiumin ja fosfaattien tasapaino on tärkeä elimistössä.

Haima

Haimassa, joka sijaitsee vatsaontelon alaosassa, on puolesta miljoonasta puoleentoista miljoonaan hormoneja tuottavaa ”solusaareketta”. Niiden tuottaman insuliinin ansiosta hiilihydraattien käsittely kudoksissa on mahdollista, jolloin veren sokeripitoisuus laskee. Sokeritauti on seurausta riittämättömästä insuliinipitoisuudesta. Haima tuottaa myös glukagonia, joka myös osallistuu hiilihydraattien pilkkomiseen.

Lisämunuaiset

Lisämunuaiset, jotka ovat ikään kuin kypärä munuaisten päällä ja ne jakautuvat kahteen sisäiseen alueeseen: lisämunuaisten kuori ja lisämunuaisydin (ks. luennon 11 kuva 21).

1. Lisämunuaiskuoressa syntyy kolmenlaisia hormoneja:

• glukokortikoideja: vaikuttavat hiilihydraattien vaihduntaan (glukoosipitoisuus = verensokeri), esim. lääkkeenä käytettävä kortisoni
• mineralokortikoideja: vaikuttavat elimistön suola- ja nestetasapainoon
• gonadokortikoideja: mm. androgeenit, jotka vaikuttavat miespuolisten sukupuolihormonien tavoin

1. Adrenaliini ja noradrenaliini, joita lisämunuaisydin tuottaa, vaikuttavat herättävästi sympaattiseen hermostoon.

Sukupuolirauhaset eli gonadit

Sukupuolirauhasissa tuotettavien (naisilla munasarjat, miehillä kivekset) hormonien ansiosta kehittyvät ulkoiset sukupuolen tunnusmerkit (esim. naisilla rintojen, miehillä parran kasvu) ja sukupuolielinten toiminta.

1. Kivekset tuottavat pääasiassa testosteronia.
2. Munasarjat tuottavat pääasiassa estrogeenia ja progesteronia eli keltarauhashormonia, joka ohjaa kohdun limakalvon, munasolun kypsymisen ja kuukautisten kiertoa.

Biokyberneettinen järjestelmä nimeltä ”ihminen”

Kahdessa edellisessä kappaleessa on selitetty, kuinka tärkeä vegetatiivisen ja umpieritysjärjestelmän yhtenäinen toiminta on elimistön toiminnan ja siten yleisen terveydentilan tukemiseksi. Ihminen (kuten kaikki elävät organismit) on yksittäisten elinten toiminnallinen kokonaisuus, jonka yhteistoiminta on oltava hyvässä järjestyksessä.

Tekniikassa on samanlaisia itseohjautuvia järjestelmiä, joita kutsutaan kyberneettisiksi järjestelmiksi. Ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisempia kuin biologiset, joita kutsutaan biokyberneettisiksi järjestelmiksi, mutta niitä ohjaavat kuitenkin samat lait. Siksi itseohjautuvuuden periaatetta voi kuvailla sellaisella ymmärrettävällä esimerkillä, kuten huoneen lämpötilan säätely:

Huoneessa, jossa on takka, halutaan pitää tasaista lämpöä, joka on tässä siis säädeltävä suure. Lämpö tulee pannuhuoneesta, joka on säätelyn kohde. Lämpömittari on anturi, joka mittaa huoneen todellista lämpötilaa, joka on tässä todellinen suure. Termostaatti – säätelijä – vertailee todellista lämpötilaa annettuun lämpötilaan eli annettuun suureeseen, joka on huonelämpötilan säädettävälle suureelle annettu määre.

Jos todellinen lämpötila poikkeaa annetusta määreestä, on säätelyä korjattava. Tämän perusteella säätelijä laskee säätelevän muuttujan, joka toimeenpanevan elementin – tässä tapauksessa takan, jolla on muuttuva polttoaineen syöttö – välityksellä vaikuttaa huonelämpötilan säädeltävään suureeseen, kunnes todellinen ja annettu lämpötilan määre ovat samoja. Ilmiöitä, jotka aiheuttavat poikkeamia säädeltävän suureen annettuun määreeseen (tässä ennen kaikkea erilaiset lämmönhukan muodot) sanotaan häiriösuureiksi (häiriöiksi).

Kuvassa 11 on esitetty kaaviolla edellä kuvattu lämmönsäätelyprosessi. Huomattavana erikoisuutena säätelyssä on suljettu lämmityspiiri, joka on rakennettu (polarisoitu) siten, että jokainen säädeltävän suureen häiriö korjautuu automaattisesti ja mahdollisuuksien mukaan täysin.
Tällaista prosessia, joka kompensoi häiriötekijöiden vaikutuksen, kutsutaan tässä takaisinkytkennäksi. Koska takaisinkytkentä on tässä tapauksessa poikkeaman vastavaikuttaja, puhutaan myös negatiivisesta takaisinkytkennästä.

Kaikki kyberneettiset järjestelmät pyrkivät tasapainoon – biokyberneettinen järjestelmä nimeltä ihminen tekee näin myös.

Säädeltävänä suureena on tässä koko aineenvaihdunta ja elimistön motoriikka, säätelyn kohteena on oikeastaan itse elimistö. Tuntoelementteinä toimivat kemialliset, mekaaniset ja lämpöreseptorit mittaavat jatkuvasti vastaavia todellisia määreitä ja siirtävät tiedon muun informaation ohella tuntopäätteiden välityksellä aivojen tärkeimmälle säätelijälle – hypotalamukselle, joka saa verenkierron kautta hormoneilta todellista tietoa rauhasten toiminnasta. Hypotalamus vertaa jatkuvasti saatuja määreitä annettuihin määreisiin, jotka ovat välttämättömiä optimaalisten elintoimintojen ylläpitämiseksi. Annetut määreet on kirjoitettu geneettiseen informaatioon annettavina suureina.

Mikäli todellisen ja annetun määreen välillä on ero, järjestäytyy säätely uudelleen. Tällaisessa tapauksessa hypotalamus laskee säätelymuuttujat ja hermoimpulssien  välityksellä (vegetatiivisen hermoston kautta) tai erittämällä hormoneja (hypotalamus-hypofyysi – ja umpieritysjärjestelmien kautta) aktivoi toimeenpanevia elementtejä – lihaksia (supistus) ja soluja (proteiinien aktivointi, proteiinien synteesi, solun jakautuminen) niin kauan, kunnes molemmat määreet ovat jälleen samat. Häiriöitä, jotka lisäävät biokyberneettisen järjestelmän nimeltä ihminen säädeltäviä suureita, ovat huono ravinto, ympäristön korkea lämpötila, loukkaantumiset, infektiotaudit sekä fyysiset ja psyykkiset rasitukset. Jos ne ovat niin suuria, että toimeenpanevat elementit (lihakset ja solut) eivät pysty riittävissä määrin toteuttamaan aineenvaihdunnan ja lihassupistusten muodossa säätelijän (hypotalamuksen) laskemia sääteleviä muuttujia, säätelypiiri hajoaa. Häiriöiden lisääntyessä muuttuu säätelypiiri tai ohjauspiiri yhä enemmän: sisältä tulevat häiriöt vaikuttavat tällöin säädeltäviin suureisiin välittömästi ja siten myös säätelyn kohteen toimintoihin eli koko elimistöön. Hypotalamuksen vaikutus pienenee jatkuvasti, aineenvaihdunta ja motoriikka eivät kohdistu annettuun suureeseen. Seurauksena on, että elimistön sisäinen tasapaino häiriintyy oleellisesti. Mikäli tämänkaltainen tilanne jatkuu pitkään, kehittyy siitä erilaisia sairauksia. Äärimmäisessä tapauksessa se voi muuttua jopa RNA:n transkriptiovirheeksi, mikä johtaa kontrolloimattomaan solujen liikakasvuun (syöpä).

Taulukossa on esitetty yleisimmät oireet, jotka voidaan laskea psykosomaattisiin vegetatiivisen järjestelmän ja hormonien tasapainon häiriöihin. Ennen kuin tutustumme tarkemmin näihin sairauksiin ja niiden parantamismahdollisuuksiin, tarkastelemme, miksi ympäristön vaikutukset voivat aiheuttaa tällaisia seurauksia elimistössä, miksi samanvahvuiset suggestiot vaikuttavat eri tavoin (tai ei millään tavalla) eri ihmisiin ja miten voimme ehkäistä sairauksia.

Onko psykosomatiikka ekologinen ongelma?

 Se, että ihmisen elintoimintojen säätely voi heikentyä ulkoisista häiriöistä, on todettavissa tietyllä ihmisryhmällä usein tai harvoin esiintyvin psykosomaattisin oirein. Esim. se, että vatsahaava ja niveltulehdus ovat harvinaisia eskimoilla, vaikka nämä sairaudet ovat levinneet kaikkialle maailmaan, voi olla suhteessa ilmastotekijöihin ja ravintoon. Virkailijoilla ja toimihenkilöillä yleinen vaiva on ummetus. Alempien sosiaalisten ryhmien edustajilla (siirtotyöläiset, afroamerikkalaiset, Etelä-Afrikan reservaateissa elävät mustat) on omat psykosomaattiset oireensa, joita ovat pääasiassa verenpaine ja niveltulehdus.

Stressisairaudet ovat yleensä seurausta yksilöllisistä ongelmista töissä ja erittäin selkeästi siihen näyttäisi vaikuttavan yksitoikkoinen työ. Vanhempien työssäkäyvien ihmisten sairauslistalla on tilastollisesti eniten suoliston ja vatsan toimintahäiriöitä.

Yllämainitusta oireluettelosta ei kuitenkaan pidä vetää virheellistä johtopäätöstä, että psykosomaattiset häiriöt ovat väistämättömiä seurauksia ulkoisen ympäristön vaikutuksista.

Monet ulkoiset terveydelle haitalliset tekijät, kuten esim. vääränlainen ravinto, psyykkiset ja fyysiset rasitukset tai huumausaineiden käyttö, voidaan poistaa tahdon voimalla. Ei aina kaikilla, mutta suhteellisen isolla osalla vertailuryhmän edustajista on tiettyjä psykosomaattisia oireita. Tosin jotkut ihmiset ovat parhaimmillaan vasta silloin, kun ovat stressaantuneita: Tällaiset henkilöt ottavat minkä tahansa henkisen tai fyysisen rasitteen luonnollisena haasteena. He reagoivat siihen kohottamalla työkykyään, eivätkä psykosomaattisin oirein.

Siitä, että samanlaiset häiriöt aiheuttavat eri ihmisillä erilaisia psykosomaattisia reaktioita, voidaan tehdä päätelmä, että jossakin kohdassa biokyberneettistä säätelypiiriä on oltava paikka, jossa syntyvät yksilölliset reaktiot häiriötekijöihin. Häiriötekijät, jotka vääristävät todellisia merkityksiä (ne heijastavat tarkasti ulkoisen ympäristön ja kehon keskinäistä suhdetta) niin, että säätelijän reaktiot eivät vastaa enää todellisia vaatimuksia ja näin säätelyyn tulee häiriöitä.

Jotta ymmärtäisimme paremmin tämän prosessin, palautetaan mieliin, mitä luennolla 11 on kerrottu siitä, miten hermosto käsittelee afferentit ärsykkeet. Matkallaan aivokuoreen afferentit ärsykkeet kulkevat koko keskushermoston aivokuorenalaisen osan läpi (selkäydin, refleksireaktion alue eli vaistokeskus ja limbinen järjestelmä), missä osa niistä muuttuu säätelykäskyiksi. Talamus – limbisen järjestelmän ”sihteeri” - synkronisoi loput ja ne kulkevat tarvittaviin tiedonkäsittelypisteisiin, joita ovat hypotalamus, otsalohko ja muistialue sekä aivokuoren projektio- ja assosiaatioalueet (ks. luento 11). Näissä kaikissa aivojen alueissa voi tapahtua todellisten afferenttien merkitysten vääristymä.

Afferentioiden antama tilannekuvaus tapahtuu otsalohkossa – tietoisuuden olinpaikassa – jossa siis tehdään primääriarviointi. Tämä tapahtuu muistiin kerääntyneiden henkilökohtaisten tietojen hakemisella. Samaan aikaan tämän kanssa myös aivokuorenalaiset tumat työstävät tilannetta, esim. liittäen refleksiliikkeitä tai herättäen hypotalamuksen välityksellä umpieritysrauhasia erittämään hormoneja.

Osa tässä syntyneistä ärsykkeistä siirtyy takaisin otsalohkoon, missä ne tiedostetaan ja tilannetta on mahdollista arvioida lopullisesti yhdessä aivokuoren assosiaatioalueelle ja muistialueelle kerääntyneiden kokemusten kanssa ja reagoida sen mukaisesti joko sanallisesti tai liikkuen. Tässä syntyy myös ärsykkeitä, jotka kulkeutuvat hypotalamukseen ja synnyttävät sen välityksellä vastaavia reaktioita vegetatiivisessa ja umpieritysjärjestelmässä.

Tämä kaksiosainen informaationkäsittelykyky osoittaa meille molemmat neuroniohjauksen ”heikot kohdat”, missä todelliset merkitykset voivat vääristyä: aivokuoren alueella on riittämättömät tiedot tai tiedon puute ja kokemukset voivat erittäin helposti johtaa tilanteen väärinarvointiin, mikä on seuraus väärästä neuroniafferentioiden käsittelystä. Tulos: sanalliset ja liikunnalliset reaktiot eivät suuntaudu optimaalisesti tilanteen hallitsemiseksi ja se jää rasittamaan järjestelmää. Aivokuoren alueen todelliset merkitykset, jotka palvelevat tilanteen näyttämiseksi, voivat sekoittua tunteiden kanssa (tyytyväisyys, tyytymättömyys tai pelko). Tämä koskee myös siitä johtuvien liikereaktioiden sekundääristä arviointia. Eikä vain hypotalamus säätelijänä, mutta myös aivokuoren alue ja koko motoriikka saavat vääristyneitä ja tehottomia afferentioita. Seuraus: virheitä sekundäärisessä arvioinnissa sekä liikunnallisissa, umpierityksen ja vegetatiivisissa reaktioissa. Voimakas, itsevarma, tasapainoinen, kokenut ihminen, jolla on laajat tiedot ja paljon kokemusta, pystyy hallitsemaan syntyneitä tilanteita, vaikka ne olisivat vaikeitakin. Tiedetään, että tilanteesta on aina mahdollista poistua, ja rauhallisen, ilman tunteita tapahtuvan tilanneanalyysin avulla mitkään sisäiset häiriöt eivät vääristä todellisia määreitä aivokuorenalaisilla alueillakaan. Tilanne on täysin toinen, jos ihminen on heikko luonteeltaan, epävarma ja / tai tunteellinen ja herkkä, jolla on riittämättömät tiedot ja kokemukset ja joka kokee lähes kaikki tilanteet kuormittavina. Henkilö ei pysty hallitsemaan tilannetta näillä reaktioilla, koska aivokuoren alueella tapahtuu väärä tilannearviointi sekä aivokuorenalaisilla alueilla ylitunteellisuudesta johtuva vääristynyt todellisten määreiden arviointi. Tällaiset ihmiset ovat aina voitettujen asemassa ja heillä on myös sellaisia psykosomaattisia oireita, joita luennon alussa kuvailtiin tupaijoilla olevan. Se, ovatko he aktiivisia vai passiivisia voitettuja (vastaavin psykosomaattisin oirein), riippuu merkittävissä määrin siitä, onko heidän psyykkinen energiansa suuntautunut pääasiassa ulos- vai sisäänpäin. Tämän kriteerin perusteella on olemassa kaksi vastakkaista tapaa reagoida toimintakyvyn eli subjektiivisen kokemuksen mukaisesti sekä sen mukaisesti, miten alitajunta käsittelee ja kompensoi informaatiota: ulospäin suunnatut ja sisäänpäin suunnatut reaktiot (huomion keskittyminen sisäisiin kokemuksiin).

Ihmiset, jotka suuntaavat psyykkisen energiansa sisäänpäin, ovat eristäytyneitä ja  mietiskeleväisiä. He eivät näytä voimakkaita tunteita tai tunteenpurkauksia, ovat lähes tilanteessa kuin tilanteessa rauhallisia ja hallitsevat itsensä. Heidän hitautensa ja pidättyväisyytensä vuoksi heidät jätetään usein sivuun.

Neurofysiologisesti heidän retikulaarisen järjestelmänsä aktiivisuus alenee, jolloin retikulaarinen järjestelmä lähettää huomattavasti enemmän jarruttavia impulsseja, kuin herättäviä. Ihmiset, jotka reagoivat ulospäin, ovat taasen seurallisia, itsevarmoja, energisiä ja liikkuvaisia. He näyttävät usein tunteensa vapaasti. He harvoin pelkäävät vieraita tilanteita, vaan päinvastoin toimivat niissä usein liiankin luottavaisesti ja huolettomasti.

Neurofysiologisesti heissä hallitsevat retikulaarisen järjestelmän herättävät impulssit, mistä johtuu, että heidän ärsykevirtansa on korkeampi kuin toisen ihmistyypin.

• ”Aktiiviset voitetut” ovat niitä ihmisiä, jotka edellä kuvattiin ensin. Heidän mahdollisuutensa osoittaa agressiviisuutta, kilpailua tai vihaa oli joissakin olosuhteissa tukahdutettu. Heiltä ei löydy psyykkisen vaikutteen aiheuttamaa reagointi- ja toimintavalmiutta (esim. ”lyödä nyrkkiä pöytään”, ”rikkoa astiota” jne.) ja sympaattinen järjestelmä joutuu jatkuvan ärsytyksen tilaan. Heidän reagointitapansa on syynä sydän-, verenkierto- ja verisuonisairauksiin. Myös migreeni, kohonnut verenpaine, rintakivut, tukehtumisen tunne, sydämen rytmihäiriöt (arytmia) ja jatkuvan lihasjännityksen seurauksena artriitti (niveltulehdus) ja kilpirauhasen liikatoiminta ovat heille tyypillisiä vaivoja.
• ”Passiiviset voitetut”  ovat niitä ihmisiä, joilla on havaittu jälkimmäisenä esitettyjä reaktioita. Tämän tyypin ihmiset reagoivat tilanteissa, joissa vaaditaan voimia vastustaa ja suojella itseään, vetäytymällä emotionaalisesti toiminnasta siirtyen riippuvaisuuden olotilaan. Sen sijaan, että he katsoisivat ankeaa todellisuutta silmiin, he perääntyvät hakemaan apua, kuten tekivät joskus avuttomina lapsina. Tätä toiminnasta poistumista voi tarkastella kuten vegetatiivista vetäytymistä. Tunnettu esimerkki tällaisesta ilmiöstä on ihminen, joka vaarallisessa tilanteessa ”tekee housuihinsa” sen sijaan, että toimisi järkevästi. Hän ei taistele eikä pakene, vaan jää tilanteeseen kuin uhrilammas eli ikäänkuin ”tekeytyy kuolleeksi”! Vegetatiivisen hermoston parasympaattinen haara jää jatkuvaan ärsytystilaan, jos vegetatiivisen vetäytymisen aikana tahattomat pyrkimykset avun, tuen jne. etsimiseksi (halusta olla suojeltu, hellitty, kehuttu, ruokittu, saada apua muilta keinolla millä hyvänsä) estyvät jotenkin. Näille ihmisille on ominaista alentunut verenpaine, astma ja erityisesti heille on tyypillistä ruuansulatukseen liittyvät sairaudet, kuten esim. ummetus ja ripuli tai mahalaukun tai suolen haavaumat.

Miten sitten voi olla, että jotkut jäävät ”voitetuiksi” ja toiset taas ovat aina loistavia ”voittajia” (vaikka harvoja poikkeuksia lukuunottamatta jokaiseen ihimiseen on ohjelmoitu oleminen oman elämänsä herrana)? Miten surullisenkuuluisa väliinputoaja voi tulla kohtalon lellikiksi? Ja aina sairaat terveiksi? Näihin kysymyksiin saadaan vastaukset seuraavissa kappaleissa.

Voittajasta voitetuksi...

Kun ihminen syntyy, tarkasti määrätty synnynnäinen käyttäyttyminen määrää ennalta reaktiot, jotka ovat välttämättömiä eloonjäämiselle syntymisen jälkeen. Näihin geneettisiin tekijöihin kuuluvat esim. vastasyntyneen vauvan ruokintaprosessi: jos vauvan pitäisi opetella monimutkainen imeminen, nieleminen ja hengittäminen heti syntymisen jälkeen, kuolisi moni nälkään tai keuhkotulehdukseen (sen seurauksena, että hengityksen mukana keuhkoihin menisi maitoa). Samaa voi sanoa hengittämisestä ja monista muista vegetatiivisista kehon toiminnoista (verenkierron säätely, lämmönsäätely, ruuansulatus, erittäminen), jotka vauva ”hallitsee” jo heti syntymästään lähtien.

Vauvan imemiskyky on oikeastaan osa laajempaa ruokkimiskäyttäytymistä, joka mahdollistaa ravinnon ja nesteiden tarpeellisen määrän saamisen elämän aikana. Kaikki tiedämme sen, että lisäksi tähän käyttäytymiseen liittyy myös tuntoaspektit (jano, nälkä, ruokahalu, inho, kylläisyys).

Nämä ja muut tunto- ja tunnekäyttäytymisilmiöt, joita limbinen järjestelmä ohjaa automaattisesti, toimivat ensinnäkin sisäisenä stimulaationa (halu) tai sisäisenä jarruna (haluttomuus) ihmisen elämälle (ruokailu) tai lajille (lisääntyminen) välttämättömän käyttäytymisen toteuttamiseksi, karttamiseksi tai muuttamiseksi. Toiseksi ne – tai tarkemmin sanottuna niitä seuraavat käyttäytymismuodot (eleet, ilmeet) – välittävät tärkeää informaatiota ympärillä oleville ihmisille. Tunteet ovat siis sisään- ja ulospäin osoitettuja signaaleita.

Perityt käyttäytymistavat mukautuvat lapsuuden ajan opetteluprosessissa yksilöllisesti ympäristön tarpeiden mukaan – jokainen ihminen joutuu sopeutumaan ympäristön olosuhteisiin, jotka ovat erilaisia ympäristöltään, sosiaalisilta ja sääolosuhteiltaan sekä ravinnollisilta ja kulttuurisilta oloiltaan sen mukaan, missä ihminen on syntynyt.

Sopeutuminen ympäristön yksilöllisiin olosuhteisiin on optimaalista ärsykkeiden käsittelemisen oppimista ja se johtaa näin oikeaan reagointitapaan alkuperäisissä tilanteissa. Tätä varten ne keskushermoston ja vegetatiivisen hermoston neuronirakenteet, jotka toimivat ärsykkeiden käsittelijöinä, yhdistyvät uudelleen tiiviimmin (vahvan neuroniliitoksen periaate on opittu luennolla 11). Kaikkein pysyvimpiä hermostossa ovat varhaisessa lapsuudessa saadut kokemukset, koska siinä muodostumisvaiheessa henkisillä kokemuksilla on suuri vaikutus kehittyvien aivojen rakenteiden fysiologiseen muodostumiseen.

Nobelin lääketieteen palkinnon saaneet tutkijat Hubel ja Wiesel ovat saaneet tutkimustuloksia siitä, kuinka syvä ja laaja rakenteiden kehittyminen on. He totesivat, että optisen havaitsemisen kyky syntyy pääasiassa näkökokemuksen myötä syntymisen jälkeen. Jos tässä kriittisessä vaiheessa puuttuu riittävä stimulointi, kuolevat vastaavat aivokuoren neuronit, mikä voi johtaa täydelliseen näön menetykseen.

Se, että aikainen elämänkokemus mitä suurimmassa määrin aiheuttaa fysiologisia muutoksia hermosoluissa ja aivojen anatomiassa, todistaa sen seikan, että lapsilla, jotka ovat kasvaneet heidän kehitystään stimuloivassa ympäristössä, on enemmän hermosoluja kuin lapsilla, jotka ovat kehittyneet yksitoikkoisessa ympäristössä.

Lisäksi ensin mainituilla solun runko-osat ovat isompia ja niissä on pidemmät sekä voimakkaasti haaroittuneet dendriitit, minkä vuoksi heidän aivoissaan on isommat synapsit ja niitä on paljon.

Eri välittäjäaineiden tasapaino voi häiriintyä myös aikaisesta negatiivisesta kokemuksesta (jopa kohdunsisäiset vaikutteet, kuten äidin narkoottisten aineiden käyttö ja vääränlainen ravinto voivat häiritä voimakkaasti sikiön aivojen biokemiallista tasapainoa). On selvinnyt, että tietyt hermosolut ”päättävät” jo aikaisessa vaiheessa, minkä välittäjäaineen kanssa ne haluavat olla tekemisissä tulevaisuudessa.

Rakenteiden neuronimuodostus aikaisessa lapsuudessa, mitä kutsutaan ehdollistumiseksi, asettaa suuntaviivat sille, tuleeko ihmisestä ”voittaja” vai ”voitettu”.

Jos lapsuuden varhainen elämänkokemus, joka on tulosta ennen kaikkea äidin ja lapsen sekä isän ja muiden lapsen hoitoon osallistuvien henkilöiden ja lapsen yhteistoiminnasta, ja lisäksi sosiaalisista, ravinnollisista, kulttuurisista ja ilmastollisista olosuhteista, on jatkuvasti tunnetta tilanteen optimaalisesta hallinnasta, kasvaa lapsesta menestyksekäs ”voittaja”. Tätä eivät pysty edes mahdolliset geneettiset heikkoudet muutamaan: ”terve” ympäristö korjaa ne niin, että jopa hieman arasta lapsesta voi kasvaa tasapainoinen ja älykäs henkilö.

Mikäli lapsi taas kasvaa tunteettomassa ja laimeassa ympäristössä, jossa on lisäksi usein sosiaalisia ongelmia ja riittämätön äitisuhde, kehittyvät hänen aivojensa tilanteen hallitsemiseksi tarkoitetut rakenteet heikosti. Lisäksi syntyy lukemattomia virheellisiä synapsiliitoksia, koska oikeanlainen tilanneärsykkeiden käsittely on mahdotonta. Mahdolliset positiiviset geneettiset piirteet voivat näin tuhoutua ja negatiiviset vahvistua.

Esim. jos äiti ei pysty antamaan lapselleen perusluottamuksen tunnetta, lämpöä ja turvaa, hän estää lasta oppimasta torjumaan sisäiset jännitykset itsenäisesti. Negatiiviset tunteet ja tuntemukset voivat näin täydellä voimalla, ilman tahdon vastustusta vaikuttaa aivokuorenalaisten osien ärsykkeiden käsittelyyn.

Seuraukset ovat kohtalokkaita. Esim. voimakas inhon tunne jarruttaa hermoyhteyttä, minkä seurauksena syntyy keskittymishäiriöitä ja häiriöitä keskushermoston vapaan assosiaatiovirran kulkemiseen ja lisäksi vegetatiivisen hermoston sympaattisen haaran aktiivisuus alenee. Myös inhon tunne tuhoaa hypotalamuksen ja hypofyysin hormonien eritysprosessin.

Jos lisäksi elämässä on kipeitä tapahtumia, kuten esim. jommankumman vanhemman kuolema tai vaikea sairaus, mitä voi kutsua avainkokemuksiksi, voi hermojärjestelmän alitajuisiin osiin syntyä äärimmäisiä ja pitkäaikaisia vääriä yhteyksiä, minkä johdosta tilanteen oikeanlainen arviointi on mahdotonta. Lapsesta tulee loppujen lopuksi ”voitettu” ja kasvettuaan hän on ikuinen häviäjä (ellei tapahdu korjausta, mikä on täysin mahdollista!).

Yksilöllisesti erityisen reaktiosyndrooman ei tarvitse ilmetä kuin vain yhden kerran ja somaattispsyykkiset prosessit vahvistavat sitä vielä lisää: jatkuva virheellinen ärsykkeiden käsittely on käynnissä niin kauan, että sileät ja poikittaiset lihakset sekä umpieritysrauhaset tulevat yliärsytetyiksi, jolloin syntyy jatkuva inhon tunne. Tämä inhon tunne sekoittaa vegetatiivisen ja umpierityksen tasapainoa lisää ja syntyy uusia inhon tunteita. Näin noidankehä on sulkeutunut, mutta sen voi katkaista. On vain tunnettava sen katkaisemisen toimintaperiaatteet ja vastaavat rentoutusmenetelmät.

Yksilöllisesti erityiset reaktiosyndroomat ovat psykosomaattisten oireiden pää-ärsyke ja ne kehittyvät vakavaksi sairaudeksi vain, jos tähän lisätään todellisia stressitekijöitä. Niitä ovat jo mainitut ulkoiset häiriötekijät (jatkuva psyykkinen ja fyysinen rasitus, vääränlainen tai yksipuolinen ravinto, narkoottisten aineiden käyttö, äärimmäiset ilmasto-olosuhteet, tartuntataudit ja loukkaantumiset) sekä psykososiaaliset konfliktitilanteet (ei-toivottu lapsi, lastenkasvatuksen perustietojen puuttuminen ja elämän hallinnan puuttuminen yleensä, perhesuhteiden rikkoontuminen, taloudelliset vaikeudet, epätyydyttävät työolosuhteet, kuten esim. rutiini, työ isossa tilassa tai vuorotyö, yksinäisyys, eristyneisyys ja jatkuva nöyryytys).

Kuten yksilöllisesti erityisessä reaktiosyndroomassa, voi myös psykosomaattisissa oireissa syntyä ”itsevahvistuminen”, jota kutsutaan somatisoinniksi. Jos sairas yhtäkkiä saa ympäristöltä (sukulaiset, ystävät, tuttavat, työtoverit, lääkärit ja sairaanhoitajat) – nyt kun on sairaana – sitä armeliaisuutta tai hyvää, jonka puuttuminen aiemmin oli itse asiassa syy sairauden kehittymiseen, ei alitajuinen halu saada tätä hyvää mahdollisimman pitkään (sekundäärinen patologinen saavutus) vain estä oireiden paranemista vaan päinvastoin voimistaa niitä. Näin sulkeutuu toinen noidankehä. Sen katkaiseminen on edellytys sairaan parantamiseksi ja hänen muuttamisekseen ”voitetusta” ”voittajaksi”!  

Voitetusta voittajaksi…

Edellä esitetyistä pohdinnoista käy ilmi, että ei ole olemassa synnynnäistä ”voitettua”, että ihmisestä voi tulla sellainen ekologisten tekijöiden vaikutuksesta (ekologialla tarkoitetaan tiedettä, joka tutkii kasvien ja eläinten yhteyttä niiden ympäristöön; yleiset ilmasto-olot, maantieteelliset olot tai toimeentulo ovat samassa asemassa kuin yksilön suhde muihin eläviin olentoihin).

Tiedämme myös, että jokainen toiminnallinen elimistön häiriö tai sairaus on seurausta ihmisen ja ympäristön suhteen häiröistä ja siitä johtuvasta virheellisestä hermotoiminnasta: ihmiselimistössä on kokonaisuudessaan vain muutamia toimintoja, joita keskushermosto, vegetatiivinen hermosto tai hypotalamus-hypofyysi –akselin umpieritysjärjestelmä ei ohjaa.

Laajemmin ajateltuna suurinta osaa onnettomuuksia – oli se sitten liikenteessä, työssä tai vapaa-ajalla - pitäisi tarkastella psykosomaattisesti ennalta määrättyinä: kykenemättömyys keskittyä riittävästi, huomion herpaantuminen, hajamielisyys tai omien kykyjen yliarviointi sekä monissa onnettomuuksissa alkoholin ja muiden kiihdyttävien aineiden käyttö ovat syynä virheelliseen ärsykkeiden käsittelyyn.

Psyyke on ympäristön, psyyken ja ihmiselimistön vuorovaikutuksessa keskeisessä asemassa (ympäristö – psyyke – elimistö) ja pystyessään ohjaamaan hermoston alitajuisia osia tietoisella osalla on mahdollista, että ihminen pystyy tahdon voimalla katkaisemaan psykosomaattisen kiertokulun.

Ihmisen on näin siis täysin mahdollista muuttaa alkuperäistä biologisesti rationaalista, mutta nykypäivään sopimatonta geneettistä kaavaa reagoida rasituksiin, jotta se toimisi optimaalisesti nykypäivän tilanteiden selättämisessä. Alun perin geneettiset käsittelyohjelmathan on tarkoitettu voimavarojen saavuttamiseen fyysistä aktiivisuutta varten – kuten eläimillä –, mutta kuka nykyään enää kulkee pelkällä lihasvoimalla?

Yksilöllisesti erityisten reaktiosyndroomien ja psykosomaattisten oireiden poissulkemiseksi on välttämätöntä ohjelmoida ärsykkeitä käsitteleviä rakenteita uudelleen niin, etteivät ärsykkeet vastaisuudessa ilmenisi koko elimistön mobilisointina vaan tilanteen mukaan verbaalisina ja tahdonalaisina liikereaktioina. Siitä seuraavien vegetatiivisten ja umpierityksen aktivointi-impulssien pitäisi olla niin voimakkaita kuin tilanteen hallitsemiseksi on tarpeen. Näin elimistön tasapaino vakiintuu uudelleen aikaa myöten ja jää sellaiseksi koko elämäksi.

Tähän johtavat uudelleenohjelmointimekanismit ja –reitit ovat tulleet meille tutuiksi parapsykologian opiskelun ja jatkuvan harjoittelun myötä:

• Virheelliset liitännät, jotka on opittu lapsuudessa, voi kokonaisuudessaan poistaa keskittymis-, mielikuvitus- ja meditaatioharjoituksilla, joiden päämääränä on tunteiden herkistäminen, tietoisuuden ja maailmankatsomuksen laajentaminen sekä ”liitäntöjen” vaihtaminen tehokkaammiksi.
• Näillä harjoituksilla voi kompensoida geneettiisiä puutteita (muttei vakavia!) niin, ettei henkilö enää voi vaikuttaa negatiivisesti ärsykkeiden käsittelyyn.
• Avainelämysten vaikutukset, jotka yliherkillä, hyvin tunteellisilla tai psyykkisesti epävakailla henkilöillä johtavat maailmankuvan subjektiivisuuteen ja siitä seuraavaan virheelliseen tilannearviointiin, voidaan korjata ja poistaa psyykkisen tasapainon saavuttamisen ja todellisuuden havaitsemisen harjoituksilla. Psykosomaattisten prosessien noidankehä katkaistaan rauhoittumis-, mielenrauhan saavuttamis- ja rentoutusharjoituksilla sekä sillä että koetaan myönteisiä tunteita.

Yleisesti rauhoittavilla harjoituksilla puretaan hypotalamus-hypofyysi –järjestelmää ulkoisista ärsykkeistä ja mielenrauhan saavuttamisharjoituksilla sisäisistä ärsykkeistä. Näin ulkoisten ärsykkeiden (stressitekijät) ja somaattisten afferentioiden (kipu, lihasjännitys, yleinen pahoinvointi) aiheuttamat häiriötekijät vähenevät ja ”sisäinen tasapaino” palautuu hitaasti, mutta varmasti.

Rentouttavilla harjoituksilla (kuten harjoitus 2.2) jäljitellään sitä parasympaattista toimintaa, joka ihannetapauksessa seuraa fyysisiä (sympaattisia) rasitusreaktioita. Koko hermoston parasympaattisesti sävyttynyt olotila myötävaikuttaa pitkään vegatatiivisen ja umpierityksen tasapainottamisessa. (Rentoutumisen aikana saavutettava kehon lämmön tunne on oikeastaan todiste parasympaattisen järjestelmän aktivoitumisesta: sympaattisen hermoston toimintahan aiheuttaa ihon verisuonten supistumisen. Ja päinvastoin ihon verisuonet laajenevat, kun sympaattisen hermoston aktiivisuus vähenee ja parasympaattisen lisääntyy. Näin ihon verisuoniin pääsee enemmän verta, joka virtaa yleensä luustolihasten suonissa, aiheuttaen lämmön tunnetta iholla.)

Positiivisilla tunteilla – kuten varmuus, tyytyväisyys, ilo, rakkaus ja sympatia – poistetaan negatiivisten tunteiden vaikutus ja avataan hermoyhteyksiä, minkä seurauksena yleinen tuottavuus, keskittyminen ja oppimiskyky kohoavat. Tällöin pystytään arvioimaan tilannetta positiivisesti ja uskomaan sen menestyksekkääseen voittamiseen, jolloin on mahdollista käsitellä ärsykkeitä kohtuudenmukaisesti sekä pysäyttää tai muuttaa väsyttävät reaktiot voitoksi (esim. vitsillä) tai siirtymiseksi uusiutumisvaiheeseen (iloin välityksellä).

Positiiviset tunteet johtavat lopulta sisäeritysjärjestelmässä hypotalamus-hypofyysi –akselin harmonisoitumiseen ja ns. endorfiinien eritykseen hypofyysistä (endorfiinit ovat oopiumin kaltaisia hormoneja, joita ilmaantuu niihin hermoston reseptoreihin, missä ne pieninä annoksia vähentävät pelkoa, mutta isoina annoksina poistavat kipua).

Jo poistamalla oman reagointisyndroomansa monet onnistuvat vaimentamaan tai jopa kokonaan pääsemään eroon olemassa olevista psykosomaattisista oireistaan. Vielä parempi on, jos pystyy poistamaan myös loput stressitekijät:

• Omia elämäntapojaan voi muuttaa esim. siten, että ympäristöön liittyvät hankaluudet ja näin myös muut stressitekijät poistuvat lähes kokonaan (ne meistä, jotka ovat harjoitelleet elämän tarkoituksen ja oikean suunnittelun sekä ongelmien ratkaisun harjoituksia ja saaneet aikaan tuloksia, voivat todistaa tämän). Ihmiselimistölle suotuisa ravinto (se olisi kasvisruokaa ilman äärimmäisyyksiä - ihminen on kuitenkin kaikkiruokainen: alkoholi, nikotiini ja muut narkoottiset aineet pois!) ja ihmisen luonteeseen ja taipumuksiin sopiva työ (mielummin ansaita vähemmän miellyttävässä työssä kuin olla tyytymättömänä jatkuvassa stressissä!) auttavat jättämään vastaisuudessa pois myös muut stressitekijät.
• Ja psykososiaaliset ongelmatilanteet eivät missään tapauksessa ole väistämätön ”kohtalo”, vaan vain poistettavaksi kuuluvia stressitekijöitä. Niinpä esim. sopivan kumppanin valinnalla (mieluummin ero kuin jatkuva ärtymys!) voi poistaa monia stressitekijöitä. Avuttomuus, ympäristöstä tuleva jatkuva nöyryytys tai sosiaalinen eristyneisyys on myös mahdollista poistaa: lisäämällä koulutustasoa (ei vain tieteellisessä mielessä vaan itseopiskeluna), voittamalla sulkeutuneisuus tai vähentämällä ylpeyttä on myös mahdollista muuttaa kaikki paremmaksi.

Aiheettomat pelot kuuluvat myös psykososiaalisiin ongelmatilanteisiin. Nehän ilmaantuvat yleensä silloin, kun tilanteen voittamiseksi ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta, joten niistä vapautumiseksi auttaa riittävien yleistietojen omaksuminen (harjoitus 11.5). Tämän luennon viimeisessä kappaleessa tarkastellaan pelon suuren psykosomaattisen merkityksen yhteydessä sen syntymekanismeja, vaikutusta elimistön terveyteen sekä sen poistamismahdollisuuksia.

Ennen sitä käsitellään harjoitus 12.1 Nuoruuden lähde, jolla harmonisoidaan vegetatiivisen ja umpieritysjärjestelmän toiminnat ja – pakotetun solujen uudistumisen ansiosta – nuorennetaan koko elimistöä (nopeutettu solun jakautuminen nopeuttaa myös haavojen ja murtumien parantumista). Harjoituksella 12.1 saavutettava sisäisten ja ulkoisten häiriöiden sietokyky on erittäin tärkeä askel, kun tavoitellaan optimaalista terveyttä. Vakavia ja akuutteja sairauksia tällä harjoituksella ei voida poistaa. Vähemmän vakavat vaivat voidaan pyyhkiä kokonaan pois (jollei niin ole jo käynyt edeltävien harjoitusten ansiosta).

Tässä kohtaa on annettava varoitus, joka koskee kaikkia itseparannusprosesseja: Kaikissa elimistön vakavissa sairauksissa tai kehon sairaustiloissa, infektioissa ja vakavissa loukkaantumisissa sekä vakavissa psyykkisissä häiriöissä on aina ehdottomasti keskusteltava ensin lääkärin kanssa. Itsesuggestiolla tehtävä parannus saa olla vain tukena lääkärin antamille hoito-ohjeille!

Mutta emme ole vielä päässeet siihen asti, sillä oirelista ja niiden parantaminen itsesuggestiolla käydään läpi tarkasti seuraavalla luennolla (luennolla 13 käsitellään myös toiselle tehtävän hypnoosin ja suggestion käyttämistä käytännössä).

Mutta voimme jo nyt valmistella itseparannausprosessia harjoituksella 12.2 Fyysinen elämänvoima, jonka ansiosta pystymme kohottamaan tuntuvasti synnynnäistä sietokykyämme. Sen ansiosta pystymme paremmin vastaamaan ympäristömme vaatimuksiin ja jälleen putoaa pois yksi ulkoinen häiriötekijä – fyysinen kuormitus.

Sairauksia aiheuttava pelko

Tiedotusvälineet suoltavat jatkuvasti uutisia ympäristön saastumisesta, ravinnon, kosmetiikan ja teollisuustuotteiden sisältämistä kemikaaleista, juomavedessä olevista nitraateista, atomivoimaloista tulevasta säteilystä, geeniteknologian vaaroista ja luonnontieteen kehityksestä yleensä, maailmanlopusta, jonka suurvallat voivat aiheuttaa pommeillaan tai mahdollisista avaruudesta tulevista uhista. Kaikki tämä on johtanut siihen, että nykyään monet ihmiset elävät jatkuvassa epävarmuudessa ja pelossa: pelko leviää, tuhoaa ja vääristää aivokuoren ja aivokuoren alaista ärsykkeiden käsittelyä.

PSYKOSOMATIIKKA: Vegetatiivisen tasapainon ja vastustuskyvyn häiriintyminen

Tämän seuraukset ovat moninaiset:

• Vegetatiivisessa järjestelmässä pääosin sympaattisia reaktioita (kuten hengityksen ja pulssin nopeutuminen, verenpaineen kohoaminen, kämmenten hikoilu, pupillien laajeneminen ja suun kuivuus) sekä joitakin parasympaattisia reaktioita (ripuli, pahoinvointi ja tihentynyt virtsaamistarve). Lisäksi liikekoordinaatio heikkenee yleisen lihasjännityksen kohoamisen myötä.
• Aivokuoren alueella keskittymiskyky, vapaan assosiaation virta ja havaintokyky heikkenevät. Tällainen heikentynyt tilanteenhallintakyky voi johtaa sosiaalisiin ongelmiin tai seksuaalikäyttäytymisen häiriöihin (miehillä se ilmenee impotenssina, naisilla frigiditeettinä).
• Omiin elämäntapoihin tulee negatiivisia muutoksia pelon vaikutuksesta: sopivan ruokailun sijasta ihminen alkaa ahmia tai ostaa ruokaa vain luomukaupoista. Hän ei käytä sähköä, koska se on atomienergiaa, ei hanki lapsia ”tuhoon tuomittuun” maailmaan tai ryhtyy puolustamaan epärealistisia tavoitteita jopa väkivaltaan asti.

Pelko ja sen moninaiset sivuilmiöt myötävaikuttavat merkittävästi yksilöllisesti

erityisten reaktiosyndroomien muodostumiseen ja lisäksi olemassa olevien

psykosomaattisten oireiden voimistumiseen.

Siksi sen vaikutuksen alentamista ja yleensä siitä irtautumista on pidettävänä

jokaisen perustehtävänä, jos haluaa tulla ”voitetusta” ”voittajaksi”, sairaasta

terveeksi. Pelko jaetaan kolmeen ilmenemismuotoon sen aiheuttajan mukaan:

1. Psykologis-pataloginen pelko
2. Tilannepelko
3. Aiheeton elämän pelko

• Jatkuva pelon tunne ilman todellista syytä voi syntyä silloin, kun on suuri B1-vitamiinivajaus, jolloin sympaattisten synapsien virta vähenee. Tällaista vitamiinipuutosta, jota sanotaan beriberi-taudiksi, esiintyy niissä maissa, joissa ihmiset syövät poikkeuksetta mekaanisesti puhdistettua ja kiillotettua riisiä (aikaisemmin beriberiä oli Euroopassa talvisin, jolloin ravintona käytettiin pääasiassa valkoisia jauhoja). Alkoholismista johtuva beriberi aiheuttaa aivoissa voimakkaita pelkotiloja (alkoholismin negatiivisista vaikutuksista puhutaan lisää luennolla 13).
• Tilannepelkoa ilmenee silloin, kun tilannetta on mahdotonta arvioida oikein riittämättömien tietojen ja riittämättömän kokemuksen vuoksi. Koska tässä tapauksessa ärsykkeiden käsittely tapahtuu pääasiallisesti aivokuoren käsittely- ja ohjausmekanismeissa, saavat kaikki reaktiot lisäksi voimakkaan tunnelatauksen, jolloin reaktiot eivät ole oikeassa suhteessa ulkoisesti eivätkä sisäisesti.
• Oikeilta näyttäviin perusteisiin pohjautuva yleinen elämänpelko on tulosta tiedotusvälineiden epätodellisista uutisista ja useinkin ristiriitaisista varoituksista luulotelluista, kaikille ihmiselämän aloille kohdistuvista vaaroista (hyviä uutisia ne taasen lähettävät harvoin!). Koska yksilö – vaikka olisi jopa tiedemies – ei aina pysty tarkistamaan ympäristöä, elintarvikkeita, vettä, atomienergiaa ja asevarustelua koskevien uutisten oikeellisuutta omien tietojensa perusteella (siihen nykytieteen taso on liian korkea), kasvaa hänessä määrittelemätön pelon ja epävarmuuden tunne: ravinto voi olla raskasmetallien ja kemikaalien myrkyttämää, juomavesi nitriittien, ilmasta voi tulla valekuristustauti ja läheisistä atomivoimaloista säteilyä, joka tuhoaa geenit. Ja huomenna oma elämä voi muuttua tuhkaksi vetypommin räjähdyksessä.

Pelon syyt ovat hyvin erilaisia, mutta niin ovat myös mahdollisuudet niiden voittamiseksi:

• Kroonisen alkoholismin aiheuttama pelko saadaan kuriin rajoittamalla alkoholin käyttöä ja vielä parempi on lopettaa sen käyttö kokonaan (seuraavalla luennolla katsotaan, kuinka helppoa se on itsesuggestion avulla);
• Tilannepelko voidaan välttää tekemällä itsesuggestioharjoitusta, jolla vahvistetaan uskoa omiin voimiin, kerätään laajat yleistiedot sekä hallitaan erityiset, omaan elämään tarvittavat tiedot (parapsykologian opiskelu on jo iso edistysaskel);
• Jonkun aiheuttamasta vastuuttomasta paniikinlietsomisesta johtuvaa yleistä elämänpelkoa vastaan on vain yksi toimiva keino: ei pidä uskoa kaikkea, mitä joku jostakin puhuu (usein rahan saamisen toivossa, eikä lähimmäisen rakkaudesta!); pitää kerätä monipuolista tietoa kulloisestakin aiheesta ja käyttää omaa tervettä järkeään.

Tämän luennon viimeisessä osassa tarkastellaan joitakin esimerkkejä (valittu valtavasta määrästä), miten tiedotusvälineet syytävät meille joka päivä terveyteemme ja ympäristöömme liittyvää väärää informaatiota (oikeammin sanottuna: valehtelevat). Näin huomaamme, kuinka varovasti ja kriittisesti meidän on otettava vastaan ja arvioitava lehdistön, radion ja television lähettämiä uutisia ja että kaikki ei ole totta, mikä altistaa stressille ja pelolle.

Aikamme todellinen epidemia: paniikkia luova media

Vastuuttomista toimittajista, suosituista ”tiedemiehistä”, itse itsensä ympäristönsuojelijoiksi nostaneista henkiöistä, lääkäreistä, rakennebiologeista ja värikkäästä ennustajien joukosta koostuva tuhatpäinen lohikäärme voi hyvin ja elää erittäin mukavasti pelon ja kauhun kustannuksella, mihin se joka päivä syöksee laajat väestön osat. Ammattimaiset paniikinlietsojat sairastuttavat ja aiheuttavat ihmisten terveydelle enemmän pahaa kuin ne vaarat, joista he ikään kuin meitä varoittavat.

Aineet, joiden oletetaan aiheuttavan syöpää, on yksi heidän lempiaiheistaan, sillä yksikään muu sairaus ei pelota ihmisiä niin paljon kuin syöpä. Sitä pidetään erityisen kavalana uhkana, pelkoa herättävänä, epäinhimillisenä ja enimmäkseen mahdottomana parantaa. Luettelo niistä kemiallisista aineista, jotka muka uhkaavat terveyttämme kontrolloimattomalla solunjakautumisella, on pitkä: ”syövän vaara”, kuten meitä muistutetaan, on oluessa ja kivennäisvesissä olevissa nitraateissa, äidinmaidossa olevissa kemikaaleissa ja lasten vaatteissa, kahvin ainesosissa ja kananmunissa tai kirkasvalolamppujen UV-säteilyssä. Tällaisten uutisten jälkeen kuitenkin hämmästyttävän säännöllisesti aina ilmenee, että ”huoli” oli aiheeton, sillä tulokset saatiin koe-elämille annetuilla huomattavan suurilla ”vaarallisen aineen” määrillä. Samanlaisia tuloksia voidaan saada myös ihmisillä, mutta kuka juo 100 litraa kivennäisvettä, polttaa 1000 savuketta ja syö 10 kg savustettua ruokaa päivässä?

Jokainen lääkäri tietää, että joidenkin ainesten myrkyllisyys suhteessa elimistöön riippuu käytetystä määrästä, mutta televisiossa se usein jätetään mainitsematta (ihmisen aineenvaihdunta tarvitsee pieniä määriä metalleja, kuten kobolttia, molybdeeniä, kadmiumia, bariumia, kromia, strontiumia, elohopeaa, rubidiumia, tinaa, alumiinia ja kultaa biokatalysaattoreiksi: suurina annoksina ne ovat myrkyllisiä).

Kaksi Oxfordin yliopiston epidemiologia Richard Doll ja Richard Pito vertasivat useiden vuosien ajan ympäristöolosuhteita erilaisiin syövän varhaisiin muotoihin. Tuloksena oli, että kemialliset aineet, joita pidettiin syövän aiheuttajina, olivat syynä vain alle 8 %:ssa kaikista tapauksista. Myös amerikkalainen Nobelin palkinnon saaja Joshua Liderberg on sitä mieltä, että syöpä ei synny kemiallisista vaikutteista. Hän sanoi keväällä 1984, ettei yhtäkään päivää mene ilman ”syövän uhkaa” liittyen jonkun kemiallisen aineen minimaaliseen lisääntymiseen ympäristössä. Ja lisäsi, että ”ikuinen ketju” DDT:stä hiusten värjäykseen ja säilöntäaineista erittäin myrkylliseen dioksiiniiin on se, joka on monien ihmisten mielestä oletettava syy syövän syntyyn. Hänen mielestään syövän vaara on monien aineiden kohdalla suuresti liioiteltu.

Nykyään paljon puhuttu ympäristön saastuminen ei ole lisännyt syöpäsairauksien määrää. Vertailevat tutkimukset Länsi-Saksassa vuodesta 1950 ovat antaneet tuloksia, että syöpään sairastuneiden määrä tietyissä ikäluokissa ei ole muuttunut (tulos on siis päinvastainen kuin yleisesti syövän levinneisyydestä on todettu ns. ”syövän maailmankartassa”, joka perustuu riittämättömään tilastomateriaaliin).

Syöpäsairauksien määrä on kasvanut, mutta vain siksi, että syöpää esiintyy useimmin iän mukana: kun saksalaisten keski-ikä vuonna 1880 oli 47 vuotta, on se nykyään 72 vuotta miehillä ja 78 vuotta naisilla (jos ei olisi syöpäkuolleisuutta, ei keski-ikä nousisi edes vuodella). Elämän pituuden lisääntymiseen on vaikuttanut eniten formaldehydi, mikä on surullisen huvittavaa, sillä ammattimaiset paniikinlietsojat ilmoittivat vuonna 1984 (tämän luennon valmistumisen aikaan) juuri tämän kemiallisen aineen olevan suuri syövän aiheuttaja! Tämä voimakkaan hajuinen kaasu koostuu vedystä, hapesta ja hiilestä ja kun sitä liuotetaan veteen, tulee siitä formaliinia, joka on ensimmäinen keksitty antiseptinen liuos.

Sillä on pelastettu miljoonien ihmisten elämä, koska sitä käytetään laajalti vaatteiden, asuntojen ja sairaaloiden desinfioinnissa, lääkärin instrumenttien sterilisoinnissa, haavojen puhdistamisessa ja aseptisten kääreiden valmistamisessa sen antibakteerisen ja antiviraalisen ominaisuuden vuoksi. Formaldehydi toimii hyvin myös kosmeettisten aineiden ja ruuan säilöntäaineena: esim. säilykkeet, joissa käytetään säilöntäaineena formaldehydiä, takaavat ihmisen vitamiininsaanniin myös talvella.

Vaikka formaldehydiä on tuotettu ja käsitelty jo yli 90 vuoden ajan (esim. erilaisten hartsien raaka-aineena), ei milloinkaan ole tieteellisesti todistettu, että se olisi syy syöpäsairauksiin. Miten siis syntyi aiemmin mainittu sensaatiohakuinen paniikkiuutisointi?

Amerikassa tutkittiin vuonna 1979 rottia (jotka hengittävät vain nenän kautta, toisin kuin muut jyrsijät ja ihmiset). Rottien annettiin hengittää koko kahden vuoden pituisen elämänsä ajan päivittäin viisi kertaa kuuden tunnin aikana formaldehydiä eri pitoisuuksina. Tulokseksi saatiin, että erittäin suurina pitoisuuksina (15 osaa ainetta ja miljoona osaa ilmaa) rottien nenän limakalvo tuhoutui ja puolella niistä kehittyi nenäsyöpä.

Saksalaisen toksikologian instituutin johtaja, professori Dietrich Schmel ilmoitti, että ihminen ei milloinkaan altistu sellaisille pitoisuuksille formaldehydiä jo siksi, että sen voimakas haju varoittaa ihmistä.

”Avatessani tänään lehden, hämmästelin, että miten kansa ei ole jo mennyt järjiltään, ja miten ihmiset pystyvät nukkumaan yönsä”, professori ihmetteli eräässä televisiohaastattelussa. ”Kansa on varmasti hyvin epätietoinen luulotellun syöpävaaran vuoksi.” (Tämä ei ole vain tämän päivän vitsaus, vaan jo 50 vuotta sitten tomaattien bakteerit luokiteltiin ”syöpää aiheuttaviksi”). Myös Kasselilaisen röntgenologian instituutin johtaja, professori Ernst Krakovski on todennut: ”Syöpä ei nykyään ole vain kehollinen sairaus, vaan myös henkinen sairaus – ja sitä esiintyy juuri sellaisilla ihmisillä, jotka eivät elimellisesti ikinä sairastuisi syöpään.”

Syövän pelko on siis perusteeton ja turha. Lisäksi pelko voi aiheuttaa kontrolloimattoman solujen jakautumisen heikentäen elimistön immuunipuolustusta (tarkemmin tästä luennolla 13). Kaikki syöpää koskevat varoitukset toimivat itseään vastaan: syövän pelko vain aiheuttaa sairauden kehittymisen.

Paniikin mielettömyyttä voi kuvata esimerkillä toisesta aineesta, jota myös pidetään ”syövän aiheuttajana”, nimittäin nitraatti.

Nitraatti on typpihapon suola ja sitä on pohjavesissä ja kaikissa kasveissa. Vaikka syynä voi olla maaperän ylikyllästäminen lannoitteilla, on nitraatti kuitenkin muodostunut luonnollisesti: suurin osa syvistä geologisista kerroksista on syntynyt tulivuorten purkausten jälkeen. Tämä vulkaaninen jäännös syntyy lähinnä pieniä määriä ammoniakkia (NH3) sisältävien kaasujen jakautumisesta. Se muuttuu nopeasti ammoniumiksi (NH4). Ammonium, kuten luonnollinen hiilidioksidikin (CO2), pääsee halkeamia ja aukkoja pitkin vuorten ylimpiin kerroksiin ja sieltä ilmakehään. NH4 voi hapettua NO3:ksi (nitraatti). Seurauksena on, että 1 mg:stä ammoniakkia voi luonnollisesti syntyä 3,5 mg nitraattia (sillä NO3:n molekyylipaino on 3,5 kertaa suurempi kuin NH4:n). Vesi oli kaiken elämän lähde Maassa ja yhtäkkiä pitäisi saada aikaan jotakin täysin päinvastaista?

Nykyään veden ja ruuan nitraattipitoisuus on siksi jatkuvasti tarkastelun alla, että tämä aine palautuu elimistössä bakteerien välityksellä nitriitiksi NO2 (ennen kaikkea suuontelossa). Nitriitti on yli 350 – 700 mg/l annoksena myrkyllinen ja aiheuttaa ns. methemoglobiinin, mikä hidastaa hapen viemistä elimistöön (syanoosi, mineraalivesimyrkytys), mikä on vaaralllista erityisesti lapsille. Veden sisältämän nitraatin määrä on säädetty ”Yleisillä markkinoilla” ja se saa olla korkeintaan 50 mg / l (vuodesta 1980). Se on siis huomattavasti myrkyllisen ja näin ollen vaarallisen annoksen alapuolella. Viimeksi Saksassa on havaittu syanoosikuolema 60-luvulla. Tästä huolimatta tiedotusvälineet uskomattoman säännöllisesti protestoivat räikeillä otsikoillaan, kuten ”Kuolema juomavedestä” tai ”Nitraattia salaatissa”, oletettuja ”terveydelle vaarallisia” juomaveden, vihannesten ja mineraaliveden nitraatteja vastaan. Saksalainen aikakauslehti ”Luonto” analysoi 108 erilaista mineraalivettä, joista yhdestä löytyi 57,53 mg / l pitoisuus (kaikissa muissa nitraattipitoisuus oli alle 50 mg / l) ja tietoa käytettiin artikkelissa, jossa haluttiin varoittaa mineraalivesien käytöstä. Tähän liittyi myös samassa numerossa julkaistu lukijan kirje, jossa nainen neuvoi valmistamaan lasten ruuan tislattuun veteen, sillä mineraalivedessä on niin paljon nitraatteja, fluorivetyhapon suoloja, sulfaatteja ja ruokasuolaa (elimistö tarvitsee kolmea viimeksi mainittua mikroskooppisen vähän).

Ne äidit, joka antavat sekoittaa itsensä, täyttävät sitten lastensa mahat pinaatilla, koska sen siis pitäisi sisältää rautaa ja on terveydelle hyödyllinen. Todellisuudessa pinaatin ”korkea rautapitoisuus” on seurausta kirjoitusvirheestä: yhdessä 1800-luvun lopun tieteellisessä julkaisussa sihteeri unohti laittaa pilkun, minkä seurauksena 100 grammassa pinaattia sisältävät vaatimattomat 1,6 mg rautaa muuttui 16 mg:ksi. Vaikka virhe korjattiin vuonna 1930 (nykyään rautaa on 4,1 mg 100 g:ssa), pitää myytti pinaatin rautaisuudesta pintansa.

Raudan sijaan pinaatti (kuten myös ”terveellinen” punajuuri) sisältää runsaasti nitraatteja: jopa 5000 mg / kg, mikä on 0,5 %. Nitraatti muuttu suuontelossa nitriitiksi, joka puolestaan muuttuu ihmiselimistössä nitrosamiiniksi (yksi karsinogeeni). Koska jotkut nitrosamiinit voivat suurina annoksina todellakin aiheuttaa syöpää, on pinaatin toistuva syöminen yksi tapa muutamasta aiheuttaa sitä tietoisesti.

Normaalissa käytössä yksikään ruoka-aine ei ole myrkyllinen.

Karlsruhen elintarvikeviraston professori Johann Friedrich Dill on sanonut: ”Ei ole mitään perusteita ajatella, että söisimme hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Järkevä ja monipuolinen ravinto, joka sisältää kauden tuotteita, ei ole uhka terveydellemme. Ruuan saastuneisuuden paisuttelu on viimeisten tutkimusten mukaan täysin perusteetonta.”

On siis järkevämpää vastaisuudessa parantaa ruokatarvikkeiden laatua esim. jättäen kemialliset säilöntäaineet pois ja käyttää ionisoitua gammasäteilyä. Tällä keinolla energiakylläinen radioaktiivisen koboltti-60:n tai cesiumin säteily pääsee ruokatuotteisiin ja läpäisee ne. Vesi hajoaa tässä käsittelyssä ja muodostuu ns. vapaita radikaaleja (esim. vetyperoksidi, jota käytettiin aiemmin paljon hiusten valkaisemiseen), jotka tuhoavat sieniä, hometta, viruksia ja bakteereja, jotka voivat pilata elintarvikkeen.

Menetelmä on täysin vaaraton: maailman terveysjärjestö, kansainvälinen atomienergiajärjestö ja Saksan elintarvikehallinto ovat kymmenvuotisten tutkimusten perusteella puoltaneet elintarvikkeiden säteilyttämistä. Virallisessa raportissaan he mainitsevat, että kuluttajille ei tule tästä terveysriskejä: ”Koe-elämille tai sairaalassa sairaille, heikon immunipuolustuksen omaaville henkilöille annetusta säteilytetystä ruuasta ei koitunut mitään negatiivisia seurauksia.”

Sen jälkeen, kun monet maat sallivat säteilytettyjen elintarvikkeiden käytön, mutta Länsi-Saksassa valmistauduttiin saamaan lupa, päättivät jotkin saksalaiset elintarviketuottajat syksyllä 1984 säteilyttää mausteita. Mausteet, joissa ei ollut minkäänlaisia kemiallisia lisäaineita, olivat ihanteellisia lehdistön paniikinlietsojille.

Ne, jotka nyt odottivat myönteisiä artikkeleita, saivat pettyä. Sensaatiolle perso lehdistö elää skandaaleista ja se, että kansa pelkää radioaktiivisuutta kaikissa muodossaan, istui hyvin tähän ajatusmalliin. ”Vastasäteilytettynä pöytään?” oli miljoonalevikkisen Bunte-lehden reaktio ensimmäisiin elintarvikkeisiin, joita ei ollut käsitelty kemiallisesti.

Päätoimittaja ei osannut kolmisivuisessa materiaalissaan kertoa, miksi elintarvikkeiden säteilyn oletettiin olevan vaarallista (”… koska kukaan ei tiedä, kuinka vaarallista se on”, kuten hän ilmaisi artikkelin otsikossa), eikä pystynyt sanomaan, mitä radioaktiiviset säteet aiheuttavat.

Myöhemmin saatiin objektiivinen selitys lääketieteellisessä lehdessä (”Lääketiede tänään”). Siinä todettiin: ”Säteet tappavat sieniä ja bakteereja. Mutta säteilyä ei tarvitse pelätä.”

Yleensäkin kaikki pelko radioaktiivisuutta kohtaan on perusteetonta: maankuoressa olevien ainesten (maasäteily) ja avaruudesta tuleva luonnollinen radioaktiivisuus (kosminen säteily) ovat huomattavasti voimakkaampia kuin keinotekoisesti tuotettu.

Se, että tämän jatkuvan säteilyn vaikutuksesta (joka aikaisemmin oli vielä voimakkaampi) yleensäkin elämän kehittyminen oli mahdollista, eivätkä elävät olennot ole vähentyneet miljoonien vuosien aikana, vaan päinvastoin lisääntyneet sekä laadullisesti että määrällisesti, todistaa, että kaikki biologiset järjestelmät pystyvät sekä kompensoimaan pieniä säteilyannoksia että myös tarvitsevat sitä stimulantiksi.

Radioaktiivinen kuormitus (annos) ihmistä kohden on laskettu vuonna 1985 ja se mitataan ja ilmaistaan sieverteissä (sievert, Sv) (sitä ennen yksikkö oli rem: 100 rem = 7 Sv).

Länsi-Saksassa keskimääräinen luonnollinen radioaktiivisuusannos (mukaan luettuna maasäteily ja kosminen säteily), joka vaikuttaa ihmisiin jatkuvasti, on noin 0,0011 Sv vuodessa. Kosmisen säteilyn määrä vaihtelee korkeuden mukaan. 1500 m:n korkeudessa kosminen säteily on kolme kertaa voimakkaampaa kuin merenpinnan tasolla ja noin 800 m:n korkeudessa asuvat ihmiset saavat vuodessa noin 0,0003 Sv enemmän säteilyä kuin merenpinnan tasolla asuvat ihmiset. Samalla tavalla vaihtelee myös maasäteily. Eroja saaduissa säteilyannoksissa aiheuttavat esim. rakennusmateriaalit, joissa on osittain luonnollista säteilyä rikastuneessa muodossa.

Vertailun vuoksi tarkastellaan vielä säteilyannosta, joka tulee keinotekoisista lähteistä. Näyttäisi siltä, että väestö altistuu radioaktiiviselle säteilylle eniten röntgentutkimuksissa. Röntgentutkimuksissa käytettyihin röntgensäteisiin verrattuna muut radioaktiiviset annokset ovat huomattavasti pienempiä. Esim. televisiosta tai radioaktiivisista loisteputkista sekä pienistä luonnollisista säteilynlähteistä tuleva säteily on keskimäärin noin 0,00002 Sv vuodessa. Atomivoimaloista tuleva säteily on nykyään vähemmän kuin 0,00001 Sv vuodessa ihmistä kohti ja siksi sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Säteilyn myönteiset vaikutukset, jotka puhuvat päinvastaista kuin yleisesti vallitseva mielipide säteilyn vaarallisuudesta, perustuvat kehon terveiden solujen kykyyn käynnistää oma korjausmekanismi vikojen ilmestyessä: Kun vioittuneet solut kuolevat, heti kun niiden DNA jakautuu ionisoivan säteilyn vuoksi, uusiutuvat terveet solut muodostaen erityisiä ”korjaavia” fermenttejä.

Häiritsevän impulssin saamisen tuloksena ei vain ”korjata” vioittuneita soluja, vaan solujen kasvua stimuloidaan kokonaisuudessaan. Tällaisessa tapauksessa puhutaan ”elävien solujen harjoittavasta vaikutuksesta”.

Samanlainen perusteeton pelko kuin säteilyä kohtaan tunnetaan, on ns. pandemioiden pelko. Roskalehdistön kirjoittelijat dramatisoivat värikkäästi esim. AIDSin vaarasta, jossa – kuten nimikin kertoo – kärsitään immuunipuolustuksen puutteesta, eikä ole puhettakaan sairauden todellisesta infektioluonteesta sen oikeassa merkityksessä. Puhutaan vain virusten aiheuttamasta immuunipuolustuksen heikkenemisestä (minkä vuoksi elimistö ei pysty tuottamaan puolustusaineksia sairauden aiheuttajia vastaan; vrt. luento 13).

AIDSia aiheuttavat virukset ovat retroviruksia, joiden perinnöllinen informaatio koostuu RNA:sta, eikä DNA:sta, kuten suurimmalla osalla elimistöistä. Geenitutkijat ovat tutkineet tällaisia viruksia jo kauan ja niitä on tuotettu suuria määriä pääasiassa syövän tutkimiseen.

Geenilaboratorioiden turvallisuusjärjestelmät ovat olleet luvattoman jälkeenjääneitä ja on hyvinkin voinut käydä niin, että laboratorioiden työntekijät ovat saaneet tartunnan, jota he ovat sitten levittäneet muihin joko sukupuoliteitse tai veren välityksellä. Vaarassa ovat kuitenkin ennen kaikkea riskiryhmään kuuluvat henkilöt: homoseksuaalit, narkomaanit, prostituoidut ja hemofiliaa sairastavat, jotka tarvitsevat jatkuvasti hoidokseen veriplasmaa.

Normaaleissa olosuhteissa retrovirus ei leviä pisaratartuntana, eikä normaalissa, seksittömässä kanssakäymisessä, eikä yleisistä WC:istä tai liikennevälineistä tai astioista, eli yleiseen hätään ei ole ollut pienintäkään syytä. Länsi-Saksassa AIDSiin sairastuneiden määrä maaliskuussa 1988 oli 1760 ja siihen kuolleiden määrä 769, mikä puhuu puolestaan.

Samanlaisella suhteella kuin vaaraan sairastua AIDSiin meidän pitäisi suhtautua myös muihin ”kosmisista katastrofeista”, ”elämää uhkaavista ilmastonmuutoksista” tai ”Maan napojen siirtymisestä” kerrottuihin paniikkiuutisiin: niistä kaikista puuttuvat tieteelliset perustelut ja ne on heitetty vai siksi, että television katselijamäärät ja lehtien lukijamäärät kasvaisivat, millä on suora yhteys tiedotusvälineiden taloudelliseen asemaan.

Katso harjoituksia

Sivun alkuun