Hypnoosi

Teknisiä kysymyksiä

Menetelmä 1: kiinnittyminen

Menetelmä 2: sanallinen suggestio

Menetelmä 3: katsekontakti ja hypnotisointi katseen avulla

Menetelmä 4: käsien levitaatio (”keveys”)

Muita menetelmiä

Transsin syventäminen

Menetelmä 1: Painavat kädet

Menetelmä 2: Silmäluomien katalepsia

Menetelmä 3: Anestesia

Menetelmä 4: Amnesia

Heterosuggestio

Jälkihypnoottinen suggestio

Herättäminen

Alkusanat

Tämä luento jatkaa kahdella edellisellä luennolla käsiteltyä teemaa ja on henkisen itseparannus -”trilogian” viimeinen osa. Luennolla 11 ja 12 tarkasteltiin pääasiassa ihmiskehon fysiologista ja hermorakennetta sekä toimintamekanismeja. Tällä luennolla käsitellään tunteiden aiheuttamia lihasten ja aineenvaihduntaprosessien säätelyhäiriöiden psykosomaattisia oireita.

Tutkimme psyykkisen kuormituksen, elimellisten häiriöiden sekä vegetatiivisten ja umpieritystoimintojen sairauksien yhteyttä ja sitä kuinka helposti yksittäisten elinten aineenvaihduntaprosessin häiriöt voivat vaikuttaa negatiivisesti muiden elinten toimintaan sekä vielä mitä mahdollisuuksia meillä on suojella elimistöä tai normalisoida sen toimintoja, jos häiriö tai vahingoittuminen on jo tapahtunut. Suuri osa häiriöistä johtuu epäterveellisistä elintavoista ja huumaavista aineista, joiden tuhoisista seurauksista kärsii yhä suurempi joukko ihmisiä: pelkästään Länsi-Saksassa oli (vuonna 1984) n. 1,5 miljoonaa alkoholiriippuvaista, 500 000 lääkkeiden väärinkäyttäjää ja 100 000 narkomaania.

Tulemme huomaamaan, että nämä ihmiset eivät ole sairaita, vaan heikkotahtoisia ja huono-onnisia henkilöitä, ja näin ollen näistä terveydelle vaarallisista tavoista on mahdollista oppia myös pois.

Tällä kertaa parantamiseen ei sovelleta magiaa, vaan otetaan käyttöön hypnoosi. Se on metodi, joka on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin.

Mesopotamiassa, Tigriksen ja Eufratin rannalta löytyneistä nuolenpääkirjoituksista on voitu todeta, että esim. sumerilaiset, joka on vanhimpia kulttuureita, mitä on löytynyt, ovat tunteneet ja käyttäneet hypnoosia jo tuolloin, 4000 vuotta eaa. Sekä menetelmät että tavoitteet olivat samanlaiset kuin nykyäänkin.

Tunnetusta muinaisessa Urukissa sijaitsevasta uhripappien koulusta on säilynyt osa kirjoitusta, jossa on kiistämättömiä todisteita siitä, että jo silloin korkeasti koulutetut uhripappi-lääkärit paransivat sairaita suggeroimalla näitä hypnoosissa. Ja jo silloin tunnettiin kolme hypnoosin tasoa – kevyt, keskisyvä ja syvä hypnoottinen transsi.

Hindujen muinaisissa sanskritinkielisissä teksteissä on samanlainen hypnoosin jako ja kolmetuhatta vuotta vanhassa papyruskäärössä on mainintoja samanlaisesta hypnoosin käytössä terapeuttisiin tarkoituksiin. Kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit käyttivät myös hypnoosia, kuten myös eurooppalaiset munkit keskiajalla eli näin ollen jatkamme parannusperinnettä eli hypnoosin käyttöä terapeuttisiin tarkoituksiin.

Tähän liittyy myös suuri vastuu, joka meidän on otettava huomioon: mehän vaikutamme toisen ihmisen psyykeen tai jopa muutamme hänen hermoketjujaan, jolloin voi helposti tulla virheitä, joista voi tulla potilaalle vaikeita ja pysyviä seurauksia.

Eli kun haluamme vaivuttaa toisen ihmisen hypnoosiin, on etukäteen mietittävä tarkkaan, mitä halutaan suggeroida. On siis opiskeltava ensin kirjallisuutta, joka kertoo hypnoositerapian menetelmistä ja mekanismeista laajemmin kuin tämä luento (tässä opiskellaan parapsykologiaa, ei hypnoterapiaa!).

Parapsykologiasta vielä: Nyt, kun ”peruskoulutuksemme” on loppunut ja persoonallisuutemme rakenne on optimoitu, voimme luennolta 14 lähtien uppoutua täysin ”opiskelun aiheeseen” ja keskittyä tarkemmin yliaistilliseen havaitsemiseen. Luennoilla 22 -25 tarkastellaan psykokineettisiä ilmiöitä teoriassa ja käytännössä.

Tunteista johtuvat säätelyhäiriöt

Monet aivokuorenalaiset biokyberneettiset säätelyjärjestelmät (ks. luento 12) pyrkivät jatkuvasti säilyttämään homeostaasin eli kehon sisäisen tasapainon. Lihasten supistusta säätelevät pääasiassa motoriset tumat hermoimpulssien välityksellä, aineenvaihduntaa hypotalamus hypofyysin kautta ja umpieritysrauhasia hormonieritys.

Luennolla 12 on mainittu, että ulkoiset ja sisäiset häiriöt voivat suistaa nämä aivokuorenalaiset työstö- ja säätelymekanismit raiteiltaan: syntyy tunteista johtuvia säätelyhäiriöitä, jotka vääristävät säätelyn kohteen eli elimistön toimintoja muuttaen annettuja suureita ja toimeenpanevia aineksia. Tällöin lihasjännityksen ja aineenvaihdunnan alueella kehittyy psykosomaattisia häiriöitä, jotka pitkään jatkuessaan voivat vahingoittaa elimistöä eri tavoin.

Tällä luennolla paneudutaan psykosomaattisten sairauksien ongelmaan ja niiden parannusmahdollisuuksiin itsesuggestiolla. Tässä on kuitenkin mainittava, että kirjoittaja on esittänyt asiat hyvin yksinkertaisessa ja epätäydellisessä muodossa.

PSYKOSOMATIIKKA

Vegetatiivisen tasapainon häiriöt

Psykosomaattisia vaikutuksia on tutkittu aivan liian vähän ja lisäksi jo tunnetut yhteydet ovat niin mutkikkaita ja monikerroksisia, että niiden tarkempaan kuvailuun tarvittaisiin useampia luentoja (esim. ihon allergiareaktiot ja sydämen verenkiertohäiriöt ovat sympaattisen hermoston hypertoiminnan ja hormonihäiriöiden seurausta; hengitysteiden allergiareaktiot ja vatsan ja suoliston häiriöt ovat parasympaattisen järjestelmän hyperaktiivisuutta suhteessa hormonaalisiin poikkeamiin).

Tästä huolimatta jo tieto psykosomaattisista perusyhteyksistä helpottaa poistamaan itsesuggestion avulla minkä tahansa säätelyn häiriöitä. Tämä tieto auttaa meitä säilyttämään optimaalisen terveydentilan, joka on välttämätön parapsykologisessa kehityksessä. Lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin kemialliset ainesosat häiritsevät erittäin paljon tätä kehitystä.

Puolustuskyvyn häiriöt

 Ihmisen suussa, hengitysteissä, paksusuolessa, silmän sidekalvolla ja virtsateissä on valtavasti bakteereita, jotka aiheuttavat sairauksia päästessään syvemmälle kudokseen. Lisäksi puolustuskykyä rasittavat jatkuvasti ulkopuolelta tulevat bakteerit ja virukset, jotka myös voivat aiheuttaa sairauksia.

Keho taistelee koko elämän ajan näitä bakteereita ja viruksia vastaan. Sen ”taistelujoukot” koostuvat pääasiassa leukosyyteistä eli valkosoluista, joita on 7000 kpl / 1 ml verta. Valkosoluja on kahta eri tyyppiä niiden muodostumispaikan mukaan: 2/3 valkosoluista syntyy luuytimessä ja niitä kutsutaan granulosyyteiksi eli jyvässoluiksi (niiden ulkomuodon mukaan), 1/3 on lymfosyyttejä, joita syntyy imusuonistossa ja imusolmukkeissa, nielurisoissa ja kateenkorvassa.

Veri on garnulosyyteille ja lymfosyyteille ennen kaikkea kulkuväylä, jota pitkin ne pääsevät syntymispaikastaan sinne, missä niiden toimintaa tarvitaan. Siksi yksittäinen leukosyytti on veressä vain 1 – 2 tuntia, harvoin yli 24 tuntia. Leukosyytin elinaika on kuitenkin huomattavasti pidempi. Se voi elää jopa 100 – 300 päivää. Sinä aikana se kulkee veren ja eri kudosten välillä.

Leukosyyttien puolustustoiminta tukee monissa elimissä olevaa soluverkkoa, retikulaarista järjestelmää. Nämä solut ovat strategisesti tärkeissä paikoissa eli keuhkoissa ja maksassa (jonka läpi kaikki suolistosta kulkeva veri menee) sekä nielurisoissa, pernassa ja imusolmukkeissa.

Mikäli kudos vaurioituu jostakin kohdasta (joko bakteerien tai toksiinien vuoksi, haavasta tai muusta syystä), tulee sille alueelle leukosyyttejä ohuita, valtimo- ja laskimosuonia yhdistäviä hiussuonia pitkin hiussuonten ohuen ohuiden aukkojen läpi.  Hiussuonten ulkopuolella leukosyytit liikkuvat vahingoittavia aineita ja hajonneita soluja kohti, jotka siis vetävät leukosyyttejä puoleensa. Tällaisessa verta pitkin siirtymisessä osa sytoplasmaa eli solulimaa työntyy esiin ”ameebamaisesti” liikkeen suuntaan ja loput solusta jatkaa matkaansa eteenpäin. Leukosyytit liikkuvat näin minuutissa 40 mikrometriä, mikä on kolme kertaa niiden oma halkaisija.

Saavutettuaan päämääränsä leukosyytit kietovat oman solukalvonsa bakteerin ja jätteen ympärille ja sulattavat nämä lysosomissaan lysosomin fermentin avulla (ks. luento 12). Lopulta ne kuolevat myös itse liiallisesta ainesten ja bakteerien sulattamisesta. Kudokseen ilmaantuu tällöin pieni onkalo, johon kuolleet leukosyytit, hajoamistuotteet ja bakteerit kerääntyvät. Tätä kerääntynyttä keltaista tahnamaista ainesta kutsumme mädäksi. Sen muodostuminen jatkuu niin kauan, että infektio on voitettu kokonaan.

Elimistön kykyä puolustautua käytännössä kaikkia mikro-organismeja ja toksiineja vastaan sanotaan immuniteetiksi. Osa immuniteetista on synnynnäistä, eikä siis ole spesifistä. Siihen kuuluvat juuri kuvattu fagosytoosi (solusyönti), veressä olevat erityiset aineet, jotka kiinnittyvät vieraisiin soluihin ja tuhoavat ne, syötyjen vieraiden ainesten tuhoaminen mahan kahdeksanprosenttisessa suolahapossa ja suoliston ruuansulatusentsyymeillä sekä ihon puolustuskyky ulkoisia tekijöitä vastaan.

Synnynnäisen epäspesifisen, meitä monilta tartuntataudeilta suojaavan immuniteettimme tukena on glykoproteiini interferoni. Ihmisen ja eläimen solut tuottavat interferonia silloin, kun solun tumaan pääsee aineksia, jotka voivat muuttaa geneettistä materiaalia. Näitä aineksia eivät ole pelkästään virukset, jotka katkaisevat solun normaalin aineenvaihdunnan omaa monistumistaan varten (viruksen sisällä on vain joko DNA- tai RNA-rihma, jonka ympärillä on proteiinivaippa; ne monistuvat herättämällä omalla geneettisellä materiaalillaan isäntäsolun tuotantoyksiköt tuottamaan lisää identtisiä viruksia), vaan myös endotoksiinit, riketsiat, mykoplasma, alkueläimet (yksisoluiset) tai sienet ja jopa synteettiset yhdisteet, kuten siitepöly, polysialohappo tai propaanidihappo, jotka voivat transkriptiovaiheessa (ks. luento 12) vääristää RNA:ta ja niin myös aineenvaihduntatuotteita.

Sairastuneissa soluissa muodostuva interferoni kerrostuu naapurisolujen pinnoille ja saa ne muodostamaan antiviraalisia proteiineja, jotka estävät virusten pääsyn solun tumaan, missä virukset aloittaisivat monistumisensa.

Tärkeämpää kuin synnynnäinen epäspesifinen immuniteetti ovat syntymisen jälkeen kehittyneet immuniteettimuodot, jotka suojaavat elimistöä oikeaan aikaan kaikenlaisilta vierailta aineksilta ja sitä kutsutaan spesifiseksi immuniteetiksi.

Spesifisen immuniteetin tärkein työkalu ovat lymfosyytit, joita on kaksi päätyyppiä: lymfosyytti-B ja lymfosyytti-T. Molemmat tyypit syntyvät samoista soluista, mutta niiden kypsymisen aikana sikiön kateenkorvassa (lymfosyytti-T) tai vielä tuntemattomassa paikassa (lymfosyytti-B) ne kokevat muutoksia, jotka valmistavat niitä tulevaan solupuolustukseen (lymfosyytti-T) tai humoraaliseen (ainevälitteiseen, lymfosyytti-B) puolustukseen vieraita aineita vastaan.

Vieraita aineita voivat olla bakteerit, virukset, sienet ja mikro-organismit sekä oman elimistön rappeutuneet solut (syöpäsolut) tai vieraat solut (siksi ns. siirtosoluhoito on täysin järjetön) sekä myrkyt, siitepölyt ja keinotekoiset aineet. Kaikki nämä vieraat valkuaiset, polysakkaridit ja lipoproteiinit ovat antigeenejä.

Mikäli antigeenit kulkeutuvat veren mukana pernaan tai kudoksen läpi imusuoniston lähimpään imusolmukkeeseen, jossa lymfosyytti-T ja –B –solut sijaitsevat, alkaa immuunireaktio. Lymfosyyttien solukalvoissa olevat reseptorit tunnistavat antigeenin ja alkavat tuottaa vasta-ainetta. Lymfosyytti-B lähettää niitä hormonien muodossa suoraan vereen ; lymfosyytti-T kietoo tuottamansa vasta-aineet solukalvojensa ympärille, jolloin niistä tule T-tappajasoluja.

Veressä partioi noin miljardi lymfosyytti-B:tä valmiina tuottamaan monia miljoonia erilaisia vasta-aineita. Tällä vasta-aine- eli immunoglobuliiniarsenaalilla kehomme torjuu koko joukon ulkoisia antigeenejä, joita vastaan se jatkuvasti taistelee, ja on perusteellisesti varusteltu kaikkia vieraita aineita vastaan.

Jos kehoon joutuu antigeenejä, johon lymfosyytti-B:n erityinen muoto reagoi, heräävät nämä imusolmukkeissa uinuvat ”ruususet” ja alkavat jakautua. Muutaman päivän kuluttua ne ovat kehittäneet valtavan määrän vasta-ainetta – jokainen solu tuottaa jopa 2000 molekyyliä sekunnissa. Vasta-aineet kiinnittyvät soluihin kolmen kiinnityskohdan avulla, jotka ne tunnistavat tarkasti solujen pinnalla olevan antigeenin ”lukko-avain” –periaatteen perusteella, ja menevät niiden solukalvon läpi, koska vasta-aineet pystyvät kestämään kemiallisia yhdisteitä. Antigeeni – vasta-aine –reaktion seurauksena on, että vereen liuenneet entsyymit, jotka normaalisti ovat lepotilassa, voivat nyt tunkeutua antigeeniin ja tuhota sen.

Antigeeni – vasta-aine –reaktion jälkeen on yleensä jäljellä enemmän spesifisiä B-soluja kuin niitä oli tätä ennen. Niihin jää muistijälki ja ne nopeuttavat puolustusreaktiota, kun sama antigeeni päätyy uudelleen elimistöön (tähän immuunijärjestelmän muistikykyyn perustuu myös rokotuksilla tehtävän aktiivisen immunisoinnin periaate).

Kun antigeeni – vasta-aine –reaktiossa ovat mukana T-tappajalymfosyytit, on tapahtuma täysin samanlainen kuin edellä kuvattu. Erona on vain se, että immuunireaktio tapahtuu tässä tapauksessa kudoksessa, eikä veressä, ja reaktioaika on toisenlainen: kun humoraalisen immuniteetin vasta-aineet säilyvät veressä vain muutaman kuukauden tai korkeintaan muutaman vuoden, säilyy soluimmuniteetti monia vuosia tai jopa koko elämän.

Lisäksi humoraalinen immuniteetti toimii erittäin hyvin nopeissa bakteeritartunnoissa, kun taas kudoksen immuniteetti tehoaa hitaasti ilmeneviin infektioihin (esim. tuberkuloosi) ja viruksiin sekä elimistön omiin syöpäsoluihin ja elinsiirrossa vieraita soluja vastaan.

Immuniteetti ei yleensä toimi elimistön omia soluja vastaan. Tämän sietokyvyn mekanismia ei ole vielä pysytty selvittämään. Mutta valitettavasti joissakin kudoksissa tämä sietokyky katoaa elämän aikana ja omia kudoksia vastaan alkaa kehittyä vasta-aineita. Näin syntyneet sairaudet tunnetaan autoimmuunisairauksina. Niitä ovat esim. reumaattinen kuume ja voimakas munuaiskerästulehdus (glomerulonefriitti), joiden yhteydessä tuleva bakteeritulehdus aiheuttaa immunisoitumisen sydämen, suonten tai munuaisten kudoksille.

Joillakin ihmisillä antigeeni – vasta-aine –reaktiot aiheuttavat tietyissä tilanteissa paikallisia tai koko elimistön reaktioita, joita kutsutaan allergioiksi. Niiden taustalla on yleensä antigeeni – vasta-aine -reaktioon liittyvä tiettyjen leukosyyttien tuhoutuminen, mistä vapautuu suuria määriä kemiallisia aineksia, erityisesti histamiinia. Siitä johtuen suonet laajenevat, jolloin verenpaine alenee vaaralliselle tasolle (anafylaktinen sokki), voi ilmetä myös nokkosihottuma (urtikaria), voimakasta nenän vuotoa (heinänuha) tai hengitysvaikeuksia (astma).

Kummankin immuniteettimuodon – sekä synnynnäisen epäspesifisen että myöhemmin kehittyneen spesifisen - voimakkuus voi vähentyä tunnereaktioiden vaikutuksesta. Muistamme, mitä opimme stressireaktioista.

Toistuvan ja jatkuvan stressin aikana (esim. jollei stressitekijää voida poistaa tai vähentää) elimistön tasapaino häiriintyy siksi, että elimistö käyttää kaikkia reservejään, jotta se olisi kykeneväinen vastarintaan. Tällöin lisämunuaisista vapautuu kortisolia, joka täydentää elimistön sakariinivarastoja tuottaen sakariinia eri aineksista, ennen kaikkea aminohapoista.

Sakariinien tuotantoa jarruttavat muut aminohappoja käyttävät prosessit, mm. valkosolujen tuotanto maksassa ja pernassa sekä vasta-aineiden tuotanto. Ja koska immuunireaktioihin ja kaikkiin tulehdus- ja mätäprosesseihin tarvittava, elimistön voimat mobilisoiva energia ohjataankin nyt muualle, toimivat kaikki immuunireaktiot heikommin.

Stressitilanteessa erittyvä kortisoli estää myös interferonin muodostumisen, joka yleensä alkaa, kun elimistössä on havaittu mikä tahansa antigeeni. Tämän vuoksi elimistön suojasta puuttuu siis vielä yksi puolustus, joka on tärkeä vastustettaessa läpipääseviä viruksia, bakteereita, sieniä ja myrkkyjä sekä elimistön omia rappeutuvia soluja.

Mutta tunteista johtuvat säätelyhäiriöt eivät aiheuta vain sekä alentunutta että paikallista ja yleisen immuunijärjestelmän reaktioita.

Alentunut verenpaine (esim. sokkitilassa tai loukkaantumisen jälkeen) voi johtaa siihen, että kudoshormonia, histamiinia erittyy suuria määriä ja sitä kerääntyy soluihin, mikä voi aiheuttaa edellä kuvattuja allergioita, vaikkei se olekaan siellä aktiivisessa tilassa. Lisäksi histamiini, jota on paljon eläin ja kasvikunnassa (sitä on mm. heinän, nokkosen, mehiläisen myrkyn ja muiden pistävien hyönteisten eritteen sekä eläinten kudosten biokatalysaattoreissa), aiheuttaa sileiden lihasten, hengitys- ja ruuansulatusteiden sekä kohdun supistumista. Mutta suonten sileisiin lihaksiin se vaikuttaa rentouttavasti, koska verenpaine laskee. Lisäksi hiussuonten läpäisevyys kasvaa, mikä selittää punoittamisen ja turvotuksen ilmaantumisen histamiinin toimiessa paikallisesti. Histamiini, kuten muutkin välittäjäaineet (ks. luento 12), kiinnittyvät kohdesolun reseptorimolekyyleihin; esim. histamiinireseptori H1 aiheuttaa erittäin spesifisiä puolustusreaktioita ja H2 toimii yleisemmällä tasolla lisäten mahahapon erittymistä. Tunteet saavat aikaan myös histamiinireseptoreiden ohjaushäiriöitä ja erityisesti stressihormoni kortisoli muuttaa niiden herkkyyttä.

Stressitilanteen vastasokkivaiheen aikana vapautuva kortisoli jarruttaa histamiinireseptorien H1 toimintaa, mikä voi voittaa histamiinin vaikutuksen vain erittäin suurissa ärsytyskohdissa. Stressitilanteen lauettua kortisolin vaikutus lakkaa ja H1-reseptorit reagoivat yliaktiivisesti kehossa olevaan histamiiniin: ilmaantuu turvotusta, ihon punoitusta, suoliston toiminnan häiriöitä, verenpaineen alenemista ja herkkien hermopäätteiden kipua tai kutinaa.

Tämän vastakohtana kortisoli tukee toiminnallaan H2-reseptoria. Erityisesti tämän kohonneen aktiivisuuden huomaa sydämen supistumisen nopeutumisena ja mahanesteen lisääntyneenä erittymisenä. Näin ollen sydämenlyöntien tihentyminen ja liiallinen vatsan happoisuus ovat lähes klassisia stressitilanteiden seuralaisia: ärsytys koettelee sydäntä ja vatsaa (ks. tämän luennon kappale ”Vatsa- ja suolistohäiriöt”).

Mutta nyt tarkastelemme yksitellen tunteista johtuvia immuunijärjestelmän häiriöitä, joita ilmenee aina hermoston sympaattisen haaran ylitoiminnan seurauksena.

1.Immuunijärjestelmän riittämättömät reaktiot

Elimistön epäspesifinen puolustusvoima heikkenee perittyjen ominaisuuksien mukaan, infektioiden jälkeen, hormonitoiminnan muuttumisen aikana (sukukypsyyden kehittyminen, raskaus, vanheneminen), tiettyjen vaarallisten aineiden vaikutuksesta ja yleensä stressitilassa (eli kun spesifinen vastustuskyky on kohonnut). Tällöin vasta-aineiden tuotanto on rajoittunutta ja infektioiden synnyttäjät saavat helposti ylivallan elimistöstä.

Tutkimukset todistavat, että työn rasittavuus vaikuttaa sairauksien määrään, esim. aputyöläinen sairastaa useammin kuin toimihenkilö, mistä nähdään, kuinka voimakkaasti tunteet vaikuttavat säätelyhäiriöihin.

Perussyitä syövän eri muotojen ilmenemiseen ovat ikään ja stressiin liittyvä alentunut vastustuskyky (ympäristön karsinogeenisten aineiden vaikutus on toissijainen, mistä puhutaan vielä tuonnempana) ja kudoksen kiihtynyt kasvaminen stressivaiheissa (yleensä sympaattisen hermoston yliaktiivisuus aiheuttaa tätä).

Ymmärtääksemme paremmin näitä yhteyksiä, tarkastelemme ensin, mitä syöpä yleensäkin on ja mitkä mekanismit synnyttävät sen.

Silloin tällöin sattuu, että elimistön solujen oma aineenvaihdunta lakkaa ja ne alkavat jakautua hallitsemattomasti. Koska nämä lukemattomat solut eivät löydä riittävästi tilaa elimistöstä, ne muodostavat kasvaimen. Jos solut eivät muodosta haaroja levittäytyäkseen viereisiin soluihin, puhutaan hyvälaatuisesta kasvaimesta.

Pahanlaatuisia syöpäsolut ovat silloin, kun ne eivät ole enää pallon muotoisia ja kasvattavat haaroja, joiden avulla ne voivat tunkeutua viereisten solujen kalvon läpi päästäkseen itse soluihin.

Tällainen - nyt jo pahanlaatuisten - solujen siirtyminen (metastaasin eli etäpesäkkeen muodostuminen) johtaa nopeaan kasvuun (karsinooma, sarkooma) ja on siis syöpä (myös liikkuvat solut, kuten veren valkosolut voivat jakaantua pahanlaatuisella tavalla: silloin on kyse leukemiasta, jolloin kasvainta ei synny, vaan punaiset verisolut syrjäytyvät ja immuniteetti katoaa, sillä rappeutuvat leukosyytit menettävät puolustusominaisuutensa).

Tiede on tutkinut pitkään sitä, miksi elimistön soljuen kasvu ja nopeus voi yhtäkkiä olla kontrolloimatonta. Amerikkalainen, tutkimuksistaan palkittu lääkäri Robert A. Weinberg (Cambridge, USA), löysi solujen pahalaatuisen kasvamisen aiheuttajan onkogeeneistä (syöpägeeneistä) ja proto-onkogeeneistä (esisyöpägeeneistä).

Syöpägeeneissä, joita tunnetaan noin 20, on ainakin lyhyitä DNA-pätkiä syöpäsoluista. Ne koostuvat vain 6000:sta nukleotidista (ks. luento 12) eli niissä on vain yhden miljoonasosan verran solun yleistä geneettistä ainesta. Muutamasta sadasta aminohaposta ne tuottavat entsyymejä, jotka tunkeutuvat viereiseen soluun. Syöpäsolu tarrautuu yhdellä haarallaan solukalvon sisäpintaan ja toisen se ulottaa soluvälinesteeseen. Siinä olevat aktiiviset kemialliset ryhmät voivat nyt olla yhteydessä solun proteiineihin ja häiritsevät näin solun normaalia aineenvaihduntaa. Tähän asti terve solu muuttui nyt pahanlaatuiseksi syöpäsoluksi.

Se, onko syöpäsoluissa onkogeenejä, määräytyy perinnöllisesti. Proto-onkogeenit (esisyöpägeenit) kohtaavat terveen solun DNA:n. Ne eroavat onkogeeneistä vain hyvin vähän ja siksi ne pystyvät helposti mutatoitumaan onkogeeniksi (usein siihen riittää yksi ainoa aminohappo).

Aineet tai tekijät, jotka voivat vaikuttaa tähän muutokseen, ovat karsinogeenejä. Niitä ovat kemialliset aineet, kuten puun polysykliset aromaattiset hiilivedyt (PAH-yhdisteet), atsovärit, aromaattiset amiinit, typpihappoyhdisteet, alkyyliä sisältävät aineet, asbesti, nitriitti, arseeni, mykotoksiinit eli sienimyrkyt, fyysiset syyt, kuten gamma-, röntgen- ja UV-säteily, vieraat ainekset ja virukset: syöpävirukset, kasvainvirukset sekä DNA:n ja RNA:n kasvainvirukset. Lisäksi voidaan luetella hormonit, jotka umpieritysrauhasten säätelemissä kudoksissa (esim. sukuelimissä) ja itse umpieritysrauhasissa voivat toimia karsinogeenin apuna ja vahvistaa karsinogeenien vaikutusta.

Onkogeenit, joko perityt tai karsinogeenien aiheuttamat, muodostavat jatkuvasti syöpäsoluja, jopa terveelläkin ihmisellä. Mutta siitä ei tarvitse huolestua, sillä stressittömän, tasapainoisen ja fyysisesti terveen ihmisen immuunipuolustus pystyy helposti milloin vain tuhoamaan rappeutuneet solut.

Siispä ensinnäkin, elimistön sisäinen välittäjäaine interferoni pystyy muodostamaan sekä jarruttavia aineksia viruksia ja myrkkyjä sekä terveitä soluja sairastuttavia onkogeenejä tuottavia entsyymejä vastaan ja toiseksi, miljoonat T-tappajasolut etsivät jatkuvasti syöpäsoluja ja tuhoavat ne.

Tilanne muuttuu kriittiseksi silloin, kun epäspesifinen ja spesifinen immuniteetti alenevat tunteista johtuvasta säätelyhäiriöstä. Silloin soluissa olevat onkogeenit voivat tuottaa esteettä syöpää aiheuttavia entsyymejä, eikä sairastuneita soluja eli syöpäsoluja tuhotakaan heti. Ne saavat paikallisesti yliotteen ja kasvain muodostuu, kuten edellä on kuvattu. Onneksemme meitä tällainen vaara ei uhkaa: tämän luennon harjoitusten avullahan olemme oppineet hallitsemaan psyykettä niin, että syöpää aiheuttavat tunteista johtuvat säätelyhäiriöt ovat käytännöllisesti katsoen suljettu pois.

Tieteellisesti on todistettu, että jatkuva ärsykevirta ja / tai krooninen epätoivo nostavat riskiä sairastua syöpään. Esim. 204:stä syöpäsairaudesta (1353:n ihmisen joukosta) pystyttiin 10 vuotta aiemmin tehdyn kyselyn avulla ennustamaan 37 tapausta.

Näin tarkkaan pystyttiin arvioimaan jo ensinnäkin ottamalla huomioon epäterveelliset elintavat, erityisesti tupakointi, alkoholin käyttö ja lääkkeiden väärinkäyttö sekä huonot ruokailutottumukset.

Amerikkalaisen lääketieteen professorin Ernest Rosenbaumin tutkimukset vuodelta 1983 osoittavat, että sisäisten karsinogeenien (alkoholi, nikotiini, lääkkeet) poisjättämisellä sekä järkevillä ruokailutottumuksilla (sekä tietenkin myös pyrkimys välttää stressiä ja huolehtimista) voitaisiin välttää puolet kaikista syöpäsairauksista.

Mikäli siis luovumme tupakoinnista ja alkoholista, vähennämme lääkkeiden käyttöä ja syömme säännöllisesti ja oikein (ks. luento 12), pystymme huomattavasti pienentämään solujen kontrolloimattoman kasvun todennäköisyyttä.

Loput pystymme saavuttamaan vahvistamalla immuunipuolustustamme harjoituksen 13.1: "Syöpää ja infektioita vastaan" niin, että kaikki elimistön rappeutuneet solut poistetaan ja tuhotaan (tämä koskee myös elimistöön päässeitä vieraita valkuaisia).

Ennen harjoitusta 13.1 - kuten ennen muitakin henkisen itseparannuksen harjoituksia – on muistettava kuitenkin, että KAIKISSA VAKAVISSA ELIMISTÖN SAIRAUKSISSA, PITKÄÄN JATKUNEISSA VAIVOISSA, INFEKTIOISSA TAI VAIKEISSA LOUKKAANTUMISTAPAUKSISSA SEKÄ VAIKEISSA PSYYKKISISSÄ HÄIRIÖISSÄ ON AINA ENSIN KESKUSTELTAVA LÄÄKÄRIN KANSSA. ITSEPARANNUS ITSESUGGESTIOLLA ON VAIN LISÄTUKI LÄÄKÄRIN MÄÄRÄÄMÄÄN HOITOON.

2.Ihon allergiset reaktiot

Ihon tali- ja hikirauhasten määrä ja aktiivisuus on perinnöllistä. Niiden riittämättömän toiminnan vuoksi vauvat ja pienet lapset kärsivät kutisevasta ihosta (neurodermatiitti eli atooppinen ihottuma eli endogeeninen ekseema). Lisäksi on riski saada allergisia astmakohtauksia.

Ekseemat eivät ole pelkästään geneettistä perimää, vaan niitä voivat aiheuttaa myös hormonaaliset poikkeukset: esim. jos vauvan kehossa on vielä äidin estrogeeniä (näppyläinen ihottuma) tai – lapsilla ja aikuisilla, mutta erityisesti nuorilla murrosiässä – riittämätön sukuhormonien säätely. Molemmilla sukupuolilla voi olla androgeenejä ja estrogeenejä: estrogeenien liiallisuus edesauttaa näppylöiden syntymistä ja androgeenien liiallisuus lisää seksuaalisia tarpeita (koska näppylät rajoittavat niiden toteuttamista, voi se johtaa emotionaalisiin taakkoihin).

Ekseemoja voivat synnyttää geneettisen perimän ja endokriinisten syiden lisäksi myös ihon lisääntynyt herkkyys kemiallisten suojatoimintojen häviämisen vuoksi: niinpä jatkuva tai toistuva kosketus alkaloidien (alkaloidinen ekseema), mineraalivoiteiden, rasvanliuottimien ja pesuaineiden (”kotirouvan ekseema”) kanssa sekä liian tiheä peseminen voivat johtaa yliherkän ihon ekseemoihin. Jollei niitä paranneta jättämällä pois niitä aiheuttavat aineet, voi muodostua ihon allergia ja allergisia kosketusekseemoja.

Allergisen kosketusekseeman syynä on solusuojan kohonnut reaktio: T-lymfosyytit reagoivat kemiallisen aineen (allergeenin) kanssa, joita on esim. hiustenvärjäysaineessa, kosmetiikassa, hammastahnassa, desinfiointiaineissa, vaatteissa tai kasveissa ja ne pääsevät helposti vahingoittuneen ihon läpi. Tällaisten reaktioiden aikana ilmestyy lymfokiinejä, aktiivisia aineksia, jotka laajentavat ihon verisuonia ja tekevät ne helposti läpäiseviksi, jolloin muodostuu helposti turvotusta.

Lapset ja aikuiset kärsivät ekseemoista yhtä paljon: molemmat tuntevat itsensä jossakin määrin ”spitaalisiksi”, jotka välttelevät muita ihmisiä. Varsinkin lapsilla, joiden vanhemmat välttelevät koskettamasta heitä, tämä voi aiheuttaa myöhästynyttä kypsymistä tai emotionaalisia häiriöitä, mitkä puolestaan voivat voimistaa oireita (hypotalamus-hypofyysi –akselin ohjaushäiriöiden vuoksi).

Tästä noidankehästä ei ole niin vaikea irrottautua, jos tietenkään puhe ei ole geneettisestä alttiudesta ekseemoihin: yliherkän ihon ekseemoissa auttaa, kun ei käytä ekseemaa aiheuttavaa allergeenia. Tällä tavoin ihon puolustuskyky palautuu, eikä allergisia kosketusekseemoja synny enää niin helposti.

Seuraava askel puolustusjärjestelmän allergisten reaktioiden poistamiseen on immuunireaktioiden normalisointi harjoituksen 13.1 avulla. Jos harjoitusten avulla ja toimintatapoja muuttamalla lisäksi endokriiniset toiminnat tasapainottuvat, ratkeavat näin kaikki ihosairausongelmat itsestään.

Jos sinulla on ekseema, voit tukea paranemisprosessia yksilöllisellä suggestiolla, joka tehdään itselle PSI-tietoisuuden tilassa. Suggestion muotoilu on opetettu jo aiemmissa harjoituksissa.

(Huomautus: Tilanpuutteen ja psykosomaattisten ilmiöiden monimuotoisuuden vuoksi ei tällä luennolla pystytä esittämään kaikkia harjoituksia. Mikäli halutaan parantaa itsesuggestiolla yksi tässä tai seuraavassa kappaleessa kuvatuista sairauksista, on itse laadittava suggestioteksti tällä kurssilla esitettyjä suggestiotekstejä myötäillen).

3.Hengitysteiden allergiset reaktiot

Astma on perinnöllinen ja / tai tyypillinen puolustusjärjestelmän kohonnut reaktio, joka lisää vasta-aineiden tuotantoa aktiivisissa puolustussoluissa. Tämän seurauksena limaneritys keuhkojen (henkitorven) alaosassa voi lisääntyä, mitä voivat lisätä myös paikalliset infektiot sekä kotoiset pölypunkit. Allergisia reaktioita aiheuttavat myös muut vieraat ainekset, ennen kaikkea proteiinit (esim. eläinten iholta).

Limaisuuden lisäksi keuhkojen lihasten toiminta voi olla myös rajoittunutta (keuhkojen kouristus, ”Kretschmerin refleksi”). Subjektiivisesti se on tunnetta riittämättömästä ilman saannista ja yleensä toistuvissa tapauksissa sen seurana tulee valtava kuolemanpelko.

Kuitenkin juuri pelko lisää keuhkojen kouristusta: lyhyen ajan kuluttua ne siirtyvät niihin tilanteisiin, joissa aikaisemmin tuli kohtauksia. Jos siis vain joutuu samankaltaiseen tilanteeseen, voi ilman todellista syytä tulla hengitysmotoriikan häiriöitä ja hajuaisti voi yliherkistyä.

Tämä psykosomaattinen vaikutus voimistuu usein ympäristön liiallisista reaktioista (äiti suuttuu lapsen ”turhasta” itkusta, mies vähättelee vaimonsa pelkojen vakavuutta). Valtavasta turvallisuuden tunteen vaatimuksesta potilaat sulkeutuvat itseensä ja pelko ympärillä olevien reaktioista lisää mahdollisuutta saada astmakohtaus. Jos kärsit astmakohtauksista, on ennen kaikkea suljettava pois pelko uuden kohtauksen tulemisesta esim. harjoituksella 11/5, jota muokataan tavoitteen mukaan.

4.Allergiset kivut nivelissä

Yliherkkyysreaktioiden lisäksi monet epäspesifiset elimistön reaktiot vierasta valkuaista kohtaan voivat aiheuttaa kipua nivelissä (anafalyktinen reaktio) – niveltulehdus.

Etenkin nuorilla esim. streptokokki-infektion jälkeen tulee märkäisiä tulehduksia – angiina, tulirokko tai aivokalvontulehdus – kuumetta, turvotuksia ja isojen nivelten punoitusta (reumaattinen kuume).

Reumaattinen kuume ei kuitenkaan ole vain (heikentyneiden puolustusreaktioiden aiheuttamien) infektioiden seurausta, vaan se johtuu myös tunteiden aiheuttamista säätelyhäiriöistä, jolloin veressä on valkuaista (reumatekijää) pitkän aikaa. Reumatekijä reagoi tavallisten puolustusproteiinien kanssa (gammaglobuliinit). Se on reumaattisen polyartriitin (primäärisen kroonisen polyartriitin) oireiden syy. Tässä tarkoitetaan puolustusjärjestelmän ylireagoinnin aiheuttamaa rasitusta (mistä syystä oireet ilmaantuvat oletettavasti liikuntaelimistön rasituksen tuloksena).

Ihmiselle voi ilmaantua polyartriitti yleensä vasta kolme – viisivuotiaana. Jos ennen kaikkea nuorena liikuntaelimistöön on kohdistunut suuria rasituksia (urheilu, työ), aiheuttaa reumatekijä kipuja niveliin. Liikkeet tekevät kipeää, mikä yleensä tapahtuu, kun nivelet ovat olleet pitkään rauhassa, mistä voidaan päätellä, että niihin on kerääntynyt paljon myrkyllisiä aineenvaihduntatuotteita. Vain liikkeessä kivut poistuvat. Liikkuminen on usein mahdollista vain vaivalla, sillä turmeltuneen alueen lihakset pyrkivät refleksinomaisesti lepotilaan.

Kun lisäksi perinnölliset tekijät ovat vaikuttamassa tilanteeseen, ennen kaikkea miehillä, voi kipuja ilmaantua selkärangan niveliin (selkärankareuma). Selkärankareuman seurauksena on nivelrikko. Se on jatkuvaa nivelen rappeutumista, joka voi ilmestyä myös ilman rasituksen jälkeistä reumatekijän vaikutusta.

Hormonijärjestelmän häiriöt

Tarkkaan sanoen vegetatiivis-hermostollisia ja hormonaalisia säätelymekanismeja ei voi erottaa toisistaan, sillä häiriöt yhdessä säätelyjärjestelmässä tuovat aina mukanaan häiriöitä myös toisessa. Edellisellä luennolla selvitettiin jo, että puolustusjärjestelmä kärsii tästä aina. Siitä johtuvat psykosomaattiset häiriöt liitettiin käsitteeseen ”hormonijärjestelmän häiriöt”, koska niiden syntyyn vaikuttavat ennen kaikkea hormonit.

Kaikki emotionaalisista syistä johtuvat hormonijärjestelmän säätelyhäiriöt häviävät itsestään, heti kun sisäeritysjärjestelmän ja vegetatiivisen järjestelmän toiminnat normalisoituvat itsesuggestioharjoituksilla ja toimintatapojen muutoksella. Tätä prosessia voidaan nopeuttaa ja tukea käyttämällä yksilöllistä suggestiota. 1

1.Kudoshormonien tasapainon häiriöt

Kudoshormoneihin kuuluvat  hermosoluille ärsykkeitä antavat ainekset (välittäjäaineet) sekä toisissa kudoksissa olevat aineet (hormonit), joita ei tuoteta sisäeritysrauhasissa. Jatkuvan intensiivisen tunnereaktion seurauksena hormonien tuotanto häiriintyy huomattavasti, jolloin kehittyy fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia.

Esim. kudoshormonien – serotoniinin ja dopamiinin - vähentyneen tuotannon seurauksena henkilö on jatkuvasti tilassa, jossa vaihtelevat päämäärätön yliaktiivisuus ja täysi tekemättömyys ja masentuneisuus eli hän on maanis-depressiivinen. Muita kudoshormoneista johtuvia häiriöitä, kuten histamiinin lisääntynyt ja interferonin vähentynyt toiminta, tarkasteltiin edellisessä kappaleessa.

2.Stressihormonien vaikutus

Klassisessa stressisyndroomassa toimivat vegetatiivis-hermostolliset, hormonaaliset ja biokemiallisen puolustusjärjestelmän tekijät yhdessä (ks. luento 11).

Edellisen, tämän ja seuraavan luvun aiheita ovat puolustusjärjestelmän, sukuhormonijärjestelmän ja vegetatiivisen säätelyn seuraukset.

Pelkistettyen katsottuna tyyppillisiä ”stressisairauksia” ovat sydämen valtimosairaudet (stenokardia tai infarkti), kohonnut verenpaine, vatsahaavat ja pohjukaissuolen haavaumat, ummetus sekä kuukautiskierron häiriöt.

Koska näiden sairauksien syyt ovat psyyken puolella, on ne helppo poistaa itsesuggestion avulla: jokainen meistä osaa hallita omat tunteensa ja säädellä verenpainettaan suonia rentouttamalla tai vähentää sydämen lyöntitiheyttä.

Nykyään varsinainen vitsaus on ummetus: vain 8 % ihmisistä tyhjentää suolensa 2 – 3 kertaa päivässä, 40 % vain kerran päivässä ja loput 52 % käyttävät ulostuslääkkeitä. Koska ulostuslääkkeet ovat erittäin vaarallisia elimistölle (ne laiskistavat suolta, häiritsevät aineenvaihduntaa ja kaliumpitoisuutta, jolla on poikkeuksellinen merkitys jokaisen solun aineenvaihdunnassa), voi harjoituksella 13.2: "Ummetusta vastaan" normalisoida suoliston toimintaa sekä opettaa suoli toimimaan säännöllisesti, jos se on tähän asti ollut ongelma.

Stressisairauksiin kuuluu lueteltujen ”tyypillisten sairauksien” lisäksi myös kaikki muut sairaudet, jotka ovat syntyneet jatkuvien tai toistuvien intensiivisten tunteiden, rasituksen ja ulkomaailmasta tulevien ärsykkeiden seurauksena. Siksi lähes kaikkia sairauksia voidaan pitää stressiperäisinä.

3.Sukupuolihormonien tasapainon häiriöt

Pelko, pelästys tai fyysinen stressi voi johtaa naisilla kuukautiskierron häiriöihin, esim. kuukautisten viivästyneeseen alkamiseen tai kuukautisten poisjäämiseen – amenorreaan.

Yksinäisillä, leskeksi jääneillä tai eristyksissä elävillä naisilla voi ilmetä valeraskaus. Heissä on merkkejä kasvaneesta progesteronitoiminnasta(raskauspahoinvointi, kohdunkaulan muutokset, nännien värimuutokset), vaikka raskaus ei lääketieteellisesti ole mahdollista ja raskaushormonia eli progesteronia ei synny lisääntyneessä määrin. Tuntemattomasta syystä herkkyys progesteronia kohtaan kasvaa tällöin.

Syynä rasvan kertymiseen lantiolle on vähentynyt gonadotropiinihormonin – follikkelia stimuloivan hormonin - ja luteinisoivan hormonin eritys (ks. luento 12), joita hypofyysin etulohko tuottaa.

Sukukypsyyden alkuvaiheessa riittämättömän kivesten ja munasarjojen kehittymisen seurauksena tulevaa, hormonien aiheuttamaa lihomista vastaan ei auta mikään ruokavalio, eikä nälässä oleminen: vain hormonitasapainon palauttaminen esim. harjoituksen 12.1 avulla toimii.

Hypotalamukseen vaikuttava, pitkäaikainen estrogeenien ja gestageenien pääseminen kehoon ulkoapäin (esim. ehkäisypillereistä) hidastaa myös gonadotropiinihormonien tuotantoa hypofyyissä. Ehkäisypillereiden käytön lopettaminen voi siis auttaa taistelussa lantiolihavuutta vastaan.

4.Kuukautiskierron häiriöt

Noin joka yhdeksännellä naisella, joka ei käytä ehkäisypillereitä, kuukautisiin liittyy säännöllisesti kipuja ilman elimellistä syytä. Tämä on idiopaattinen dysmenorrea (idiopaattisesta sairaudesta puhutaan, kun sen taustalla ei ole näkyviä syitä). Tässä tapauksessa oireet ovat syntyneet äidiltä perittynä tai ympäristöstä johtuvista syistä, ja ne ovat tunnesyistä kehittyneet vääränlaiseksi tulkinnaksi henkilön mielessä. Paljolti tähän vaikuttaa naisen sisäinen konflikti suhteessa oman sukuunsa, seksuaalisuutensa tai sosiaaliseen rooliinsa.

Toinen hankaluus kuukautiskierrossa on kuukautisia edeltävä oireyhtymä (premenstruaalisyndrooma, PMS). Tällöin mieliala muuttuu kuukautiskierron lopulla. Jokaisella naisella, joka ei käytä ehkäisypillereitä ja jolla on säännölliset kuukautiset, hormonien muodostuminen vähenee. Se, kuten hormonien nopea lisääntyminenkin esim. raskauden alussa, voi johtaa psyykkisten reaktioiden muuttumiseen. Tutkimuksissa on todettu, että 62 % naisten tekemistä väkivaltarikoksista on tehty viikkoa ennen kuukautisten alkua.

Sydämen toiminnan ja verenkierron häiriöt

Yksi yleisin psykosomaattinen sairaus on verenpainetauti. Tällä tarkoitetaan sairautta, jossa verenpaine on kohonnut, mihin ei ole elimellistä syytä.

Verenpainetaudin vaikutukset elimistöön ovat moninaiset: Veren rasvojen kerrostuminen valtimosuonten seinämiin aiheuttaa valtimosuonten kutistumisen ja tukkeutumisen (arterioskleroosi), mikä voi ääritapauksessa johtaa raajojen kuolioon. Sydämen sepelvaltimotukoksesta voi tulla infarkti ja aivoihin vievien valtimoiden tukoksesta aivoinfarkti, joka johtaa aivojen toiminnanvajavuuteen.

Verenpainetaudista kärsiviä ovat yleensä aktiiviset voitetut (ks. luento 12), joiden sympaattinen hermosto on jatkuvassa ärsytystilassa. Sellaiset ihmiset ovat yleensä valmiita auttamaan toisia, hyväntahtoisia ja hallitsevat itsensä. He kunnioittavat auktoriteetteja ja ovat valmiina heidän käytettävissään. He välttelevät kaikenlaista riitaa, pelkäävät kritiikkiä, mutta vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä, eivätkä vaadi mitään.

Jatkuva omien toiveiden ja tavoitteiden huomiotta jättämien saa verenpainetaudista kärsivän välttelemään uusia tilanteita, huolia ja konflikteja. Joten pelkkä oman käytöksen muutos voi mobilisoida siihen asti käyttämättä olleet vegetatiiviset vastasäätelyt (parasympaattinen säätely).

Niiden meistä, jotka kärsivät kohonneesta verenpaineesta, on muutettava omaa käyttäytymistä ja yksilöllisiä tapoja luennolla 12 esitettyjen ohjeiden mukaisesti. Tämä on sovellettavissa myös silloin, kun lääkäri (jonka ohjeita on noudatettava aina) on todennut elimellisen syyn verenpaineeseen, sillä sekin on voinut syntyä psykosomaattisista syistä. Sama pätee myös hermostolliseen sydänhäiriöön, jonka kohtauksissa sydämen lyöntitiheys nopeutuu ja verenpaine kohoaa hyppäyksittäin 5 – 50 minuutin ajan. Se, että tähän asti ei ole löydetty elimellistä syytä tähän sairauteen, todistaa, että sillä on psykosomaattinen syntytausta, samoin kuin se, että kohtauksiin – kuten astmakohtauksiinkin – liittyy paniikinomainen pelko. Tämä pelko – kuten astmassakin – liittyy tilanteisiin, joissa kohtaus on tullut, jolloin pelon odottaminen itsessään laukaisee uuden kohtauksen. Ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä suositellaan muotoilemaan harjoitus 11.5 sopivaksi tätä tilannetta varten.

Jo mainitut, yhä yleisemmäksi tullet sepelvaltimosairaudet liittyvät biologiseen stressimekanismiin kahdella tavalla. Toisaalta jännitettäessä sydämen sepelvaltimoihin kohdistuu erityinen kuorma, kun ne pitävät huolta, että sydän pystyy toimimaan normaalisti. Toisaalta ne ovat verenkierrossa ensimmäiset ohuet valtimosuonet eli ne ovat erityisessä vaarassa veren rasvojen suhteen, sillä stressin yhteydessä niihin kerääntyy enemmän rasvaa (veren rasvat ovat ainetta, jotka tuottavat kortisolia, stressihormonia).

Tyydyttymättömiä rasvahappoja suositellaan käytettäväksi ruuanlaitossa, mutta se auttaa verrattain vähän, sillä se pystyy vähentämään veren rasvojen määrää vain muutaman prosentin. Suurin vaikutus saadaan, kun ruuasta poistetaan elimistöä rasittavat aineet, mutta todellinen paraneminen tapahtuu vain poistamalla psyykkiset syyt.

Toinen seuraus stressin vaikutuksesta verenkiertoon on muiden elinten verensaannin häiriöt. Kuulon heikkeneminen on sisäkorvan verenkierron häiriö (yleensä ohimenevä). Toinen (harvinainen) sisäkorvan verenkierron häiriö aiheuttaa yhtäkkisiä liikekoordinaation häiriöitä.

Vatsa- ja suolistohäiriöt

Vatsan tehtävä on ravintoaineissa olevien valkuaisten, rasvojen ja tärkkelyksen kemiallinen pilkkominen niin, että ne voivat imeytyä elimistöön suolen seinämän läpi ja päästä soluihin niiden aineenvaihduntaa varten. Tässä tarkoituksessa vatsan limakalvon rauhaset tuottavat joka päivä 2 – 3 litraa mahanestettä, joka sisältää pepsiiniä (maharauhasten pääsoluista) ja suolahappoa (vetykloridi, jota erittyy maharauhasten katesoluista).

Mahanesteen suolahapon vuoksi vatsassa ja suolistossa on jatkuvasti hapan ympäristö (vatsan pH 2,5, suoliston pH 4,0). Jotta vatsa ei polttaisi omaa seinämäänsä, on sen suojana voimakas verenkierto ja limakalvo.

Jos tämä suoja heikkenee seinämien verenkierron vähenemisen tai limanerityksen vuoksi tai jos mahanesteen tuotanto lisääntyy (minkä seurauksena vatsan happoisuus lisääntyy), syntyy ajan myötä vatsan limakalvoon reikä. Näin alkaa mahahaava. Samoin käy suoliston seinämille (suoliston haavauma).

Vatsan ja suoliston seinämän verenkierron häiriintyminen ovat seurausta sympaattisen hermoston kroonisesta yliaktiivisuudesta ja / tai kroonisesta nikotiinin käytöstä ja siihen liittyy aina liman erityksen väheneminen. Verenkierron häiriintyminen kuitenkin aiheuttaa haavaumien muodostumista harvemmin kuin suolahapon ylituotanto, siksi aktiivisten voitettujen joukossa on pieni määrä vatsan ja suoliston vaivoista kärsiviä, toisin kuin passiivisten voitettujen joukossa.

Autonomisen hermoston parasympaattinen haara lisää mahanesteen tuotantoa kiertäjähermon eli vagushermon välityksellä ja passiivisilla voitetuilla tämä hermoston osa aina yliaktiivinen. Vaikka vagushermo lisää vastatoimenpiteenä limantuotantoa, ei se kuitenkaan riitä estämään vatsan limakalvon vahingoittumista.

Allergisissa reaktioissa mahanesteen tuotanto lisääntyy stressihormoni kortisolin ja kudoshormoni histamiinin vaikutuksesta. Gastriinihormoni, jota erittyy vatsan alaosan limakalvolta voi myös ärsyttää vatsalaukun seinämää peittävät solut tuottamaan suolahappoa. Sitä tarvitaan ruuansulatuksessa ja sen tuotannon herättäjänä toimii vagushermo (ärsykkeet syntyvät ruuan näkemisestä tai syömisestä), paineen tunne vastaontelon alaosan alueella (ruuan syömisen jälkeen) ja ruuan välitön kemiallinen vaikutus vatsan limakalvon reseptorisoluihin (alkoholi ja kofeiini lisäävät gastriinin eritystä!) tai pH-arvon nouseminen yli 2,5:n.

Passiivisilla voitetuilla parasympaattinen hermosto on jatkuvasti yliaktiivinen. Looginen seuraus tästä on, että jatkuva gastriinin ylituotanto lisää suolahapon eritystä, jolloin pH-arvo laskee pysyvästi alle 2,5:n. Vatsan limakalvot vahingoittuvat (gastriitin vuoksi), kunnes muodostuu haavoja (joista myöhemmin voi kehittyä karsinooma).

Mahan ja suoliston haavat ilmaantuvat erityisen nopeasti, mikäli vatsa on tyhjä, jolloin verensyöttö lisääntyy ja limakalvo ohenee ja muuttuu yhä suojattomammaksi.  Se, milloin tämä tapahtuu ja tapahtuuko yleensäkään, riippuu yksilöllisistä tunnereaktioista. Lääketieteellisessä kirjallisuudessa usein siteeratusta asiasta saamme hyvän esimerkin:

Potilaalle oli tehty avanne, jonka kautta hänen vatsansa reaktioita pystyttiin seuraamaan muutaman vuoden ajan. Kun potilas hermostui saatuaan tietää tulleeksi irtisanotuksi, verensyöttö lisääntyi ja kun hän vaipui pessimismiin, suolahapon eritys väheni. Kun potilas kuuli, että hänen lapsenlapsensa joutuvat lastenkotiin, hän reagoi jälleen itselleen vahingollisesti eli hermostui, jolloin verensyöttö vatsaan lisääntyi, eikä halunnut myöntää tilannetta, jolloin suolahapon eritys lisääntyi voimakkaasti.

Jos kärsit ruuansulatusjärjestelmän vahingoista, voi siihen auttaa vain tämä: noudata tämän kurssin neuvoja ja harjoituksia, muuta oma tunneolotilasi ja käänny voitetusta voittajaksi (jätä alkoholi, tupakka ja kofeiini, mikä luonnollisesti nopeuttaa paranemisprosessia)!

Lihasjänteyden häiriöt

Ärsykkeiden ilmeneminen ja / tai säätely määräytyy yksilöllisesti tottumusten mukaan: esim. liikkumis- ja rentoutumistottumukset sekä lihasten käyttötapa ja tahattomat lihasjännitykset.

Koska tiedostamaton lihasjännitys on syynä moneen psyykkiseen ja psykosomaattiseen oireeseen, katsomme ensin sen syntymekanismia, jotta voimme sitten tarkastella niitä lihasten käyttötottumuksia, joiden pitäisi tiedostaen tai tiedostamatta alentaa korkeaa lihasjännitystä.

Kaikki tunteet sekä ilmaistaan että tukahdutetaan lihasten avulla. Esim. kasvojen ilmeet syntyvät monista lihasliikkeistä ja ne ilmaisevat monia eri tunteita – pelkoa, iloa, halveksuntaa, raivoa tai toiveikkuutta. Jos ei ilmaise itseään avoimesti ja on pidättyväinen (eli tukahduttaa lihasreaktioita), ovat lihakset kuitenkin jatkuvassa valmiustilassa tai odottavat jännittyneenä, mikä erottautuu selvästi tavallisesta lihasjännityksestä.

Valitettavasti meidän läntisessä kulttuurissamme on taipumusta peittää tunteet, eikä niitä ilmaista käytöksen tasolla. ”Hillitse itsesi!” ”Käyttäydy!” ”Älä anna minkään heilauttaa sinua!” ovat sanoja, jotka jokainen meistä on kuullut ainakin kerran.

Mutta mitä tapahtuu, kun joku yrittää olla näyttämättä käyttäytymisellään tai muuten fyysisesti olevansa surullinen? Tai kun voisi hyppiä ilosta, mutta pitäytyy kuitenkin maan pinnalla? Tai kun pitää itsensä väkisin pystypäin, vaikka tekisi mieli käpertyä surusta tai kivusta?

Kaikki nämä vaativat suuria ponnisteluja, erityisesti luustolihasten jännittäminen, minkä avulla ohjataan ja säädellään toimintatapoja. Jännittämällä kaikki lihaksensa ihminen ”pitää itsensä aisoissa” ja tunteensa kontrollissa. Mikäli tällainen tilanne jatkuu pitkään, alkaa lihaksiston toiminta olla katkonaista ja jäykkää. Vaikka ihminen haluaisikin, ei hän enää pysty liikuttamaan lihaksistoaan helposti ja vapautuneesti, koska jatkuva jännite on jo jäänyt lihaksiin.

Vaikka äärimmäisen itsehillinnän syy olisi jo poistunut muuttuneen elämäntilanteen vuoksi, jäävät lihaksen jännitykset, koska ovat jo kroonistuneet: kivettyneet, liikkumattomat kasvot, kovettunut, joustamaton ryhti, taipumaton niska tai puristunut rintaranka.

Kun on oppinut yhden tavan reagoida tietyllä lihasyhdistelmällä tiettyyn ulkoiseen tai sisäiseen uhkaan, jää tämä lihasyhdistelmä luultavimmin ensisijaiseksi reagointitavaksi. Se aktivoituu aina samalla tavalla, kun tietty ärsyke synnyttää pelkoa tai jännitettä. Vaikka jännitettä ei huomaa kaikkialla kehossa, näkyy se kaikkein selvimmin niissä tietyissä lihaksissa. Sitä kutsutaan ”kehon spesifiseksi reaktioksi”. Ajan kuluessa tulee yhä enemmän sellaisia ärsykkeitä, jotka voivat aiheuttaa tällaisia spesifisiä lihasreaktioita. Esim. jos kaulan lihasten jäykkyyden aiheutti alun perin ankaran isän pelko, aiheuttavat myöhemmin sekä todelliset että luullut auktoriteetit että kaikki vaatimukset tai päämäärät lihasten jäykkyyttä. Yhä suurempi määrä ärsykkeitä aiheuttaa yhä nopeammin ja voimakkaammin yhtä ja samaa lihaksen ”stereotyyppistä reaktiota”.

Tietyn pitkän ajan kuluttua syntyy eräänlainen tapa: jos on oppinut tiukasti kontrolloimaan käyttäytymistään ja salaamaan tunteensa muilta, kadottaa kykynsä tunnistaa ja ottaa tunteista vastaan. Tunteet tulevat käsitellyksi automaattisesti alitajunnassa, eivätkä ne enää pääse tietoisuuteen. Lopulta ihminen ei enää itse tiedosta, että pidättelee tunteitaan, kunnes jonain kauniina hetkenä ne ilmaantuvat kehon eri osissa erilaisina kipeinä lihasjännitteinä (lihassärkyinä): alaselässä noidannuolena, niskan lihaksissa jäykkänä niskana, otsan lihaksissa jännityspäänsärkynä tai vielä jossain nivelkipuina.

Toisin on niillä ihmisillä, jotka tietyn olotilan (rentoutuneen tai vauhdikkaan) saavuttaakseen kehittävät itselleen selkeitä lihasten käyttötapoja tai käyttäytymistapoja (maaninen käyttäytyminen). Tämä voi tapahtua joko siksi, että henkilö ikään kuin kompensoi jotakin saavuttaakseen esim. normaalin olotilan (tässä tarkoitetaan alkoholin nauttimista raskaan päivän jälkeen tai huumeiden käyttöä ylitsepääsemättömän jännittyneen sosiaalisen ympäristön vuoksi) tai – kuten kaikessa tunneohjauksessa  tukeakseen toimintaa, josta pitäisi suoriutua tai josta halutaan suoriutua (tai ei yritetä vältellä tilanteita, joita ei voi voittaa).

Maaninen käyttäytyminen

Jos maanisuutta on aiemmin käytetty vain puhuttaessa huumeista, tarkoitetaan sillä nyt myös muita varautuneen käyttäytymisen muotoja, joilla ensi näkemältä näyttäisi olevan vain vähän yhteistä keskenään. Liian paljon työskentelevän tai itseensä suklaata ”ahtaavan” tai johonkin lahkoon pääsemättömiin jääneen Ihmisen käyttäytyminen luokitellaan riippuvaiseksi tai laajemmassa merkityksessä maaniseksi.

Narkomanian ja muiden käyttäytymismuotojen välillä on selviä biologisia, psykologisia ja sosiaalisia yhteneväisyyksiä. Maanista käyttäytyminen on silloin, kun se ei ole enää kontrollissa, oli riippuvuus sitten narkomaniasta tai uskonnollisista riiteistä.

Maanisen käyttäytymisen syitä tarkasteltiin edellisessä luvussa: selkeässä väärinkäytössä henkilö etsii sitä vapautumista, jota hän ei pysty saavuttamaan epänormaalissa pidättyväisyydessään (joka syntyy heikosta itsearvostuksesta) tai hän alkaa päätä pahkaa käyttäytyä niin, että voisi edes hetkeksi muuttaa sen hetkistä olotilaansa.

Vaikka yleinen mielipide on, että maanisuus on ikään kuin sairaus, on se täysin perusteeton (mutta se antaa maanisuudesta kärsivälle syyn olla heikkotahtoinen). Vaikka joillakin henkilöillä muuttuu pitkään jatkuneesta, manian aiheuttamasta hermovälityksen muutoksesta myös tiettyjen entsyymien tuotanto aivoissa, minkä seurauksena he kokevat voimakasta tarvetta käyttää huumeita tai vähentää stressiä käyttäytymisellään, on se vain seurausta maniasta, ei sen syy! Entsyymien tuotanto on riippuvaista myös geneettisestä perimästä. Tosin on tehty kaksostutkimus samamunaisilla kaksosilla, joilla on siis identtinen geneettinen rakenne. Tutkimuksessa selvisi yksiselitteisesti, ettei yltiöpäinen käyttäytyminen olekaan välttämättä entsyymien ennalta määräämää.

Nämä häiriötekijät voidaan, kuten jo tiedämme, helposti jättää pois muuttamalla elämäntapoja, joten loppujen lopuksi riippuu jokaisesta itsestään, voittaako ihminen elämän haasteen menestyksekkäästi ja löytääkö pääsyn pois maanisesta käyttäytymisestä. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon.

Esim. depressiivisen mielialan voi poistaa helposti piristävällä toiminnalla. Laskuvarjohyppääjä tuskin tuntee surua liitäessään ilmassa. Tällaiset voimakkaat emotionaaliset muutokset ovat yhteydessä aivojen kemialliseen muutokseen, joita ihminen oppii tuottamaan itse – lääkkeellä, ruualla (lihavat tuottavat enemmän somaattista opiaatin kaltaista ainesta kuin laihat) tai päämäärähakuisella käytöksellä.

Työhön (maanisesti) hukuttautuva yrittää hetkellisesti päästä eroon yksinäisyydestään tai alemmuuden tunteestaan, maanisesti ahmivat henkilöt etsivät helpotusta suklaakakun nielemisestä, televisiosta riippuvaisten suuri määrä löytää rentoutumisen (missä ei ole minkäänlaista aktiivisuutta) jokapäiväisestä televisiontuijottamisestaan (mukaansatempaavien ohjelmien aikana he vaipuvat pääasiassa alfarytmiin).

Vaikka nämä käyttäytymismallit siirtävät huomion hetkeksi pois ongelmasta, voi liiallisuus johtaa yhä nopeutuvaan fyysiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen rappioon. Harvardin yliopiston psykologi Howard J. Shaffer kutsuu maniaa kaksiteräiseksi miekaksi: ”Se auttaa ihmistä tuhoten tämän”. Harjoittaessaan maniaansa, olkoon se vaikka työ, uhkapelit tai säännöllinen lenkkeily, jotkin ihmiset kadottavat käyttäytymisensä kontrollin ja jatkavat toimintaansa raskaista seurauksista huolimatta. Esim. kiihkomieliset pitkänmatkan juoksijat jatkavat tapaansa jatkossakin, vaikka heidän polvensa, nilkkansa ja muut luuston osat ovatkin jo vahingoittuneet pahasti. Erityisen pahoja ovat tupakoimisen, liikalihavuuden, alkoholismin, narkomanian ja myrkytysten seuraukset ja siksi niiden ilmenemismuotoja (ja niistä pois oppimista) tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin.

1.Liikalihavuus

Ihmisen suhdetta ruokaan säätelee hypotalamus (ks. kuva luku 11), joka saa suoliston ja maksan seinämien kemiallisilta reseptoreilta tietoja glukoosin hankkimisen tarpeesta, varastoista ja käytöstä (glukoosi kuljettaa sakkarideja, jotka ovat elimistön energianlähde). Jos hypotalamus toimisi erillään limbisestä järjestelmästä, olisi ravinnonsaanti ja sen poltto tehokasta: ravintoa nautittaisiin vain sen verran kuin todella tarvittaisiin elintoimintojen tukemiseksi. Tämän seurauksena kehon paino olisi optimaalinen, eikä liikalihavuutta olisi.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole: stressi, psyykkiset (tunteet) ja elimelliset (esim. hormonaaliset) häiriöt sekä aivoihin kerääntyneet kokemukset ja tottumukset vaikuttavat tai vahingoittavat joko suoraan tai limbisen järjestelmän kautta hypotalamuksen säätelytoimintoja.

Yksi pääsyy liikalihavuuteen on stressi, muttei siinä muodossa kuin siitä kärsivät sen esittävät: stressiin liittyvä psyykkinen frustraatio ikään kuin aiheuttaa ”kumoavan toiminnon” eli tarpeen syödä. Kuitenkin asia on niin että jatkuvan stressin seurauksena haima ”menee epäkuntoon”, mikä ilmenee ruuansulatuksen häiriöinä ja insuliinin liikatuotantona.

Insuliinin tehtävänä on toimittaa rasvasoluihin verensokeria, joka on elimistön tärkeä energiantoimittaja. Insuliinin liikatuotannon seurauksena on jatkuva rasvanmuodostus ja painon lisääntyminen sekä liian pieni verensokeripitoisuus, mitä seuraa heikkouskohtaukset ja – koska hypotalamus lähettää jatkuvasti viestejä tästä kemiallisille reseptoreille – jatkuva hiilihydraattien nälkä (diabetestä edeltävä lihavuus).

Edellä kuvatussa tilanteessa ihminen reagoi vaistomaisesti ”oikein” ja antaa keholle eli syö helposti sulavia hiilihydraatteja, erityisesti makean muodossa. Tästä syystä insuliinia erittyy lisää ja syntyy noidankehä, joka alkaa hypoglykemialla (matala verensokeri), johon syödään ruokaa, mikä käynnistää insuliinin erittymisen ja uuden hypoglykemian.

Emotionaaliset häiriöt voivat myös olla liikalihavuuden syynä. Jotkut ihmiset reagoivat moraaliseen sokkiin, elämäntilanteen muuttumiseen, raskauteen tai leikkaukseen sekä yleensä epätyydyttävään elämäntilanteeseen hidastamalla ruuan palamista.

Aivorungon tiettyjen osien häiriöistä johtuen tulee ihmiselle samalla määrittelemätön nälän tunne (ilman, että aineenvaihdunnalla olisi nälkä). Tällainen ruokahalu toimii pelon karkottajana. Seurauksena on painon nousu!

Jos ihminen tässä tilassa yrittää vähentää painoaan näkemällä nälkää, käynnistyy kohtalokas mekanismi: keho sopeutuu vähentyneeseen ravinnon saantiin ja polttaa sitä vielä vähemmän. Vaikka biologisesti tämä mekanismi on rationaalinen, sillä aikoina, jolloin ruokaa ei ollut saatavilla, tämä mekanismi takasi ihmisen henkiinjäämisen. Mutta kun perusaineenvaihdunta on jo häiriintynyt (ravinto palaa ilman rasitetta), vahvistuu vahinko tässä tapauksessa.

Kolmas syy liikalihavuuteen on tottumuksen voima. Tavat syntyvät kokemuksesta ja luultavasti yksilöllisellä suhteella syömiseen on juurensa aikaisissa lapsuuden kokemuksissa. Ne voivat olla sellaisia, että levottomuudesta johtuvia ärsykkeitä ”rauhoiteltiin” syömällä. Jos henkilö aikuisena jokaisen pienen epämukavuuden, huolen ja vaivan kohdalla vaipuu lapsuuden rauhoittelumalliin ja syö enemmän kuin keho pystyy polttamaan, on edessä ilmeinen fyysinen lihominen ja ylimääräiset syömiset kerääntyvät kehoon rasvana.

Näin siis voimme todeta, että sisäeritysjärjestelmän säätelyhäiriöistä johtuvat aineenvaihdunnan häiriöt ovat vain harvoin lihomisen syy. Yleisestä mielipiteestä poiketen aineenvaihdunnan häiriöt ovat ennemminkin seurausta lihomisesta!

On myös olemassa paljon epätodellisia kuvitelmia liikakiloista pääsemiseksi.

Rasvasoluihin kertynyttä rasvaa ei pysty vähentämään nälkiintymällä (nolladieetti) tai vähentämällä syömistä jyrkästi, eikä yksipuolisella ruokavaliolla. Kaksi ensin mainittua johtavat vain, siihen että keho mukautuu eli alkaa polttaa ravintoa vähemmän! Selkeä esimerkki tästä on ”kourallinen riisiä”, jonka ansiosta ihmiset selviävät hengissä alueilla, joilla nähdään nälkää. Koska monilla liikapainosta kärsivillä ruuan palaminen on jo valmiiksi heikentynyt, parantaa nälkäterapia oiretta (liikakilot), mutta samalla pahentaa sen aiheuttajaa (huono palaminen). Siksi dieetin jälkeen tulee paino palaa ennalleen ja lisääntyy.

Yksipuolinen ravinto usein naurettavine dieetteineen takaa harvoin riittävää kehon mineraali-, suola- ja vitamiinitasapainoa sekä metallipitoisuutta. Seurauksena ovat sisäerityksen ja vegetatiivisen säätelytoimintojen häiriöt sekä monenlaiset aineenvaihduntahäiriöt.

Monilla ihmisillä lihomisen syyt voimistuvat lihomisen pelosta, mikä itsessään on stressiä. Niinpä esim. vähäinen hormonihäiriö tai nuoren naisen stressi voi kehittää rasvalantiot tai pieniä rasvakerrostumia vatsan alueelle (”hermojen maaperälle”). Nainen ottaa yleensä vakavasti tällaisen pienen häiriön ja alkaa ”parantaa” vaivaa hurjalla dieetillä ja / tai ruokahalua vähentävillä aineilla ja tuloksena on vaikea aineenvaihduntahäiriö, jossa ruuan palaminen on loppunut.

Myöhemmin nainen yrittää aktiivisesti ”parantaa” itseään sopimattomalla tavalla – mahdollisesti lääketieteen tai psykoterapian avulla -, jolloin aineenvaihdunnan ja psyyken häiriöt voimistuvat. Tämän jälkeen ongelma muuttuu psyykkiseksi kerrostumaksi itsensä syyttelynä ja kieroutuneena suhtautumisena ruokaan: hän ajattelee jatkuvasti vain ruokaa ja syömistä, puhuu dieeteistä ja kauneussalongeista… Tulos: jo tähän mennessä on havaittavissa selkeästi epätodellinen itsearvostus, jota nainen ilmentää reagoimalla voimakkaasti pieniin ”kauneusvirheisiin”. Nyt hän ei kärsi vain ulkomuodostaan vaan myös luulotellusta luonteen heikkoudesta, jota myös ympärillä olevat ihmiset, lääkärit ja psykoterapeutit vahvistavat.

Tämä itseään ruokkiva prosessi on onneksi mahdollista pysäyttää: monet liikalihavuudesta kärsivät, ymmärtäessään syyn lihomiseen, alkavat laihtua tämän tiedon tuomasta vapautuksesta – mutta vain siinä tapauksessa, kun he jättävät kaikki ”dieetit” ja niiden sijaan omaksuvat normaalit syömistottumukset.

Näin siis lihomista vastaan toimivaa terapiaa – pois lukien vaikeat tapaukset, jolloin ei kannata, eikä saa jättää lääkärin apua huomiotta - voi olla normaalien ruokailutottumusten opettelu ja harkittu syöminen sekä henkinen rentoutus itsesuggestiolla tai suggestiolla, joihin ohjaa esim. harjoitus 13.3: "Lihomisen estäminen".

Jos kärsit liikapainosta tee yllä mainittu harjoitus ja lisäksi jätä kaikki ”dieetit” pois, äläkä jätä yhtäkään ruokailua väliin (mutta älä myöskään syö kuusi tai kymmenen kertaa päivässä!) ja tehdessäsi ruokalistaa, noudata seuraavia ohjeita:

-       vähennä sellaista ruokaa, jossa on paljon hiilihydraatteja (sokeri, jauhot, peruna, leipä ja muut jauhotuotteet)

-       tämän sijaan syö paljon elintarvikkeita, jotka sisältävät valkuaista (maito, maitotuotteet, rahka, maidoton juusto, munat, palkokasvit, pavut ja soijavalmisteet, riista, linnut, rasvaton kala ja rasvaton liha: naudan- ja vasikanliha)

-       erittäin tärkeää on jättää alkoholi kokonaan pois.

Erityisesti on vältettävä ruokahalua vähentävien lääkkeiden käyttöä. Näissä amfetamiinin, fenmetrasiinin tai propylhexedriinin yhdisteissä puhe on pelkästään piristävistä aineista, jotka ehkä voivat toimia jarruttavasti hypotalamuksen ruokahalukeskukseen (ks. luento 11), mutta tuhoavat samalla hypotalamuksen muita säätelykeskuksia ja ärsyttävät keskushermostoa. Ne ovat myrkkyä elimistölle!

Vastaavien toimintojen lista on pitkä. Nämä aineet vähentävät reaktio- ja keskittymiskykyä ja lisäksi aiheuttavat unettomuutta, hermostuneisuutta, suun kuivuutta, masennusta, päänsärkyä, pulssin kiihtymistä, ummetusta, allergisia ihottumia ja monia muita terveyshaittoja. Meidän aloittelevien parapsykologien on jätettävä ruokahalua vähentävien aineiden käyttö pois jo kahdesta ensimmäisestä syystä: keskittymiskyvyn ja reagointikyvyn vahvistuminen ovat kaiken paranormaalin kehityksen tärkeitä edellytyksiä.

Liikalihavuuden tarkastelun päätteeksi opetellaan laskemaan kehon ihannepaino:

-       Naisen ihannepaino on hänen pituutensa senttimetreissä, josta vähennetään 100. Tuloksesta vähennetään vielä 10 %.

-       Miehen ihannepaino saadaan, kun hänen pituudestaan (cm) vähennetään 100, jolloin saadaan ihannepaino kiloina.

Jos on kevytluinen, on luvusta vähennettävä vielä 5 %, jos isoluinen, lisätään lukuun 5 %.

2.Tupakointi

Ennen tupakkakasvin lehdissä ja juurissa olevaa alkaloidia (alkaloidit ovat kasveissa esiintyviä, emäksisiä, typpipitoisia orgaanisia yhdisteitä), nikotiinia käytettiin laajalti kasvinsuojelumyrkkyjen tuottamisessa. Sen ominaisuuksien vuoksi iho ja limakalvot läpäisevät sitä helposti ja se on ihanteellinen hyönteismyrkky. Nykyään sitä ei kuitenkaan juuri käytetä kasvinsuojelussa sen myrkyllisyyden vuoksi – mutta sitä vastoin monet ihmiset imevät sitä keuhkojensa kautta tupakoidessaan.

Esim. vuonna 1984 Länsi-Saksassa tupakoi 56 % miehistä ja 31 % naisista (oman ilmoituksensa mukaan), joista 20 % miehistä ja 6 % naisista poltti yli 20 savuketta päivässä.

Näiden ihmisten onneksi nikotiini hajoaa elimistössä nopeasti. Sen puoliintumisaika on kaksi tuntia, jonka jälkeen elimistössä on enää puolet keuhkojen imemästä nikotiinista. Muuten piintyneiden tupakoitsijoiden ei olisi mahdollista polttaa jopa yli 70 savuketta päivässä.

Tappava nikotiinimäärä ihmisen kehossa on 1 mg nikotiinia 1 kg:ssa. Eli 70-kiloinen ihminen voi kuolla nikotiinimäärään, joka tulee 70 savukkeen polttamisesta (yksi savuke sisältää keskimäärin 3,3 mg nikotiinia, joista n. 30 % pääsee savuun; voimakkaasti hengitettynä sitä pääsee keuhkoihin jopa 95 %).

Kun nikotiini on niin myrkyllinen, herää kysymys, miksi niin moni ihminen käyttää sitä vapaaehtoisesti. Ehkä jopa sellaiset ihmiset, jotka toisaalta vastustavat lisääntyvää ympäristön saastutusta myrkyillä ja ostavat ruokansa ekokaupoista, missä myytävän ruuan oletetaan olevan puhdasta.

Matalina annoksina nikotiinilla on piristävä vaikutus keskushermostoon ja vegetatiiviseen hermostoon. Jälkimmäisessä se toimii asetyylikoliinin välittäjäaineena parasympaattisen ja sympaattisen järjestelmän ganglioihin. Lisäksi se aiheuttaa adiuretiinihormonin eritystä, mikä pehmentää noradrenaliinin aktiivisuutta sympaattisessa järjestelmässä sekä edistää muistin ja keskittymisen toimintaa mahdollisissa pelkoa aiheuttavissa tilanteissa.

Luultavasti nämä nikotiinin täysin myönteiset työkykyä kohottavat ja pelkoa vähentävät ominaisuudet kiehtovat tupakoitsijaa aluksi. Sen jälkeen askel satunnaisesta tupakoinnista vakituiseen tupakointiin on pieni, sillä ajan myötä (kuten kaikkien lääkkeidenkin kohdalla) kuvaan astuu tottumus: on saatava isompia annoksia, jotta pystytään kokemaan sama vaikutus.

Erikoista kyllä, nikotiinin vaikutus muuttuu tietyn annoksen jälkeen päinvastaiseksi.

Jos aluksi gangliot piristyivät ja verenpaine lisääntyi ja suolen toiminta nopeutui, niin pian ganglioiden tukkeutumisen vuoksi verenpaine alenee ja suoliston toiminta halvaantuu. Suonien supistuminen johtaa myös alentuneeseen hapen- ja lämmönkuljetukseen kehossa. Infrapunavalossa lämpökameralla otetuissa valokuvissa on selvästi nähtävissä nämä nikotiinin käytön seuraukset.

Runsaasta nikotiinin käytöstä johtuva suonien supistuminen voi ehdottomasti aiheuttaa päänsärkyä ja pahoinvointia. Kroonisessa eli jatkuvassa tupakoinnissa raajat eivät saa riittävästi verta ja se voi johtaa raajojen kuolioon (”tupakoijan jalat”).

Aloittavina parapsykologeina meitä kiinnostaa kuitenkin vähemmän edellä kuvattu nikotiinin vaikutus kuin sen ominaisuus tukkia ganglioita. Se nimittäin estää täysin yhden tärkeimmistä tavoitteistamme – keskittymiskyvyn kohottamisen. Tupakoijan oma kokemus todistaa tämän.

Jos tupakoija on polttamatta päivän aikana yhtäkään savuketta ja polttaa seuraavana aamuna kaksi savuketta peräkkäin ennen syömistä, on pian sen jälkeen havaittavissa päässä ja kehossa leviävä raskas turtuminen, joka rajoittaa voimakkaasti ajattelu- ja reagointikykyä. Tämä on tunnusmerkki siitä, että afferentit ja efferentit ärsykkeenvälitysmekanismit ovat voimakkaasti häiriintyneet.

Miten nikotiinin (ja muiden kemiallisten aineiden) onnistuu häiritä hermosolujen välistä tiedonkulkua?

Luennolla 11 opittiin asioita hermosäätelyprosesseista. Ärsykkeen jälkeen synapsipäätteistä erittyy synapsiväliin välittäjäaineita, jotka liittyvät seuraavan hermosolun reseptoreihin, jolloin tämä hermosolu saa ärsykkeen.

Välittäjäaineita voidaan verrata avaimiin, jotka voivat avata vain niihin tarkasti sopivan lukon – tässä tapauksessa välittäjäaineen. Välittäjäaineet synnyttävät ärsykkeen vain niissä reseptoreissa, jotka sopivat niille täysin (samoin kuten hormonit voivat aloittaa aktivoitumisen tai proteiinisynteesin vain täysin niille sopivan reseptorin kanssa, ks. luento 12).

Käyttääksemme yhä vertausta avaimesta ja lukosta on ganglio varattu välittäjäaineella, jolla olisi samanlainen avaimen muoto, muttei samanlaisia uria. Eli välittäjäaineen voi helposti laittaa lukkoon, mutta se ei pysty aiheuttamaan siellä ärsykettä, koska urat eivät sovi lukkoon. Välittäjäaineet tukkivat siis reseptorin niin, että muut välittäjäaineet eivät enää pääse siihen ja estävät näin normaalin ärsykkeiden kulun.

Ganglioiden ollessa tukossa, koko vegetatiivinen hermosto vahingoittuu, mistä syystä tukkivia aineita ei kannata ottaa elimistöönsä. Kenenkään meistä ei tarvitse enää ottaa rauhoittavia lääkkeitä, särkylääkkeitä tai unilääkkeitä, joiden vaikutus perustuu usein niissä oleviin gangliot tukkiviin aineisiin. Olemmehan jo oppineet ohjaamaan tunteitamme, psyykkistä käyttäytymistämme ja kaikkia vaikuttavia ärsykkeitä harjoitusten avulla.

Mikäli olet tupakoitsija, voi siitä oppia pois harjoituksen 13.4: "Tupakoinnin ehkäisy" avulla, jotta hermopäätteillä olisi mahdollisuus toimia elimistössä esteettä. Näin elimistöä suojellaan myös muilta tupakoinnista johtuvilta seurauksilta, joita aiheuttavat muutkin kuinn nikotiini:

·       Tupakan tervassa on erilaisia karsinogeeneiksi sanottuja aineksia, jotka voivat aiheuttaa jopa 15 – 20 vuoden ajan syöpää kurkunpäässä, nielussa, keuhkoissa, keuhkoputkissa, ruokatorvessa, vatsassa, suolistossa ja virtsarakossa.

·       Limakalvoja ärsyttävät aineet – aldehydi, fenoli, happo ja ammoniakki – johtavat jatkuvassa käytössä krooniseen keuhkoputkentulehdukseen (tupakoitsijan yskä) ja krooniseen gastriittiin eli mahakatarriin.

·       Raskauden aikainen tupakointi pienentää vauvan painoa ja voi aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen. Synnynnäiset epämuodostumat voivat johtua myös isän sperman vahingoittumisesta. Koska nikotiini menee myös äidinmaitoon, saa vastasyntynyt myrkkyä syödessään, jos äiti tupakoi.

·       Savussa oleva hiilimonoksidi (CO, häkä) vähentää hapen pääsyä keuhkoihin, mikä johtaa fyysisen kyvyn heikkenemiseen, ja vapaan kosmisen energian vastaanottaminen vaikeutuu.

Parapsykologiopiskelijalle pitäisi riittää syyksi lopettaa tupakointi pelkästään viimeinen luetelluista nikotiinin vaikutuksista: se häiritsee paranormaalia kehitystä.

3.Alkoholismi

Alkoholi (etyylialkoholi tai etanoli) syntyy, kun sokeri pilkkoutuu hiivan fermenttien vaikutuksesta (käyminen). Elimistössä tätä on yleensä aineenvaihduntatuotteena (ihmiselimistössä sitä on tavallisesti n. 2 g) ja elintarvikkeet pilaantuvat normaalin alkoholikäymisen tuloksena (mistä syystä hiilihydraattipitoisiin nesteisiin voi kehittyä jopa 15 % alkoholi).

Jo 2000 vuoden ajan ihminen on osannut valmistaa alkoholijuomia. Sumerilaisissa savitauluissa on kuvattu oluen valmistusta.

Olutta on ollut jo Assyriassa n. 2000 eaa. Kreikkalaisissa ja roomalaisissa valtioissa kehittyi erityisen korkea viinikulttuuri. Keisari Marcus Aurelius vei viininvalmistamisen Saksaan Reinin ja Moselin rannoille 300 eaa. Se, mikä on johtanut alkoholin leviämiseen koko maailmaan (käyttäjiä on yli miljardi), on sen miellyttävät vaikutukset.

Jo alkoholia juotaessa se ärsyttää limakalvoja (alkoholi pysäyttää elinprosessit ja siksi sitä käytetään desinfioinnissa ja säilönnässä), minkä ansiosta tulee lämmöntunne. Pieninä pitoisuuksina (0,5 promilleen asti) parasympaattinen järjestelmä aktivoituu alkoholin keski- ja väliaivoihin kohdistuvan vaikutuksen vuoksi, mistä johtuu lisääntyvä kehon lämmön tunne, ihon punoitus ja elämäniloinen tunne. Lisäksi alkoholi, kuten muutkin rauhoittavat aineet, vaikuttaa epäspesifisesti rauhoittavasti keskushermostoon: ylipolaroimalla alkoholi kohottaa hermosolujen ärsykevirtaa, jolloin ärsykkeen amplitudit pienentyvät. Asetyylikoliinin aktiivisuus hidastuu (ks. luento 12) niin, että tulee yleinen rauhoittumisen tila. Lisäksi hippokampuksessa muodostuva alkoholi häiritsee mm. keskirytmin syntymistä (theta-synkronisaatio), mikä vähentää pelon tunnetta (mutta toisaalta jarruttaa adiuretiinin erittymistä, mikä puolestaan vähentää tätä vaikutusta, ks. luento 12).

Seuraavaksi vähäiset alkoholimäärät vaikuttavat aivokuoren ja hypotalamuksen alueisiin, limbiseen järjestelmään ja retikulaariseen järjestelmään: tällöin syntyvä epäspesifinen akvitoituminen vähentää yleisesti estoja.

Alkoholiannoksen kasvaessa sen vaikutukset muuttuvat yhä negatiivisemmaksi: se vaikuttaa aivokuoreen ja aivorungon alaosaan ja silmien sopeutuminen hidastuu, niiden motoriikka häiriintyy, puheen motoriikka häiriintyy, assosiaatiokulku pysähtyy sekä muisti ja tarkkaavaisuus heikkenevät. Lisäksi refleksien motoriikan ja vartalon ja raajojen koordinaatio häiriintyy sekä kivun aistiminen, tuntoaisti ja lämpöaisti heikkenevät. Voi myös tulla tunteenpurkauksia ja potenssin menetystä.

Yli kahden promillen alkoholipitoisuus vähentää voimakkaasti aivokuoren alueen itsekontrollia, selkäytimen hengitys- ja verenkiertokeskukset saavat häiriöitä, mikä voi johtaa tiedottomaan tilaan tai koomaan (4 – 5 promillessa).

Keho tottuu myös alkoholiin, kuten nikotiiniinkin. Pitkäaikainen alkoholisti pidättäytyessään pitkään alkoholista ei sen jälkeen tyydy vain kulaukseen vaan kokee tarvetta juoda yhä enemmän (tämä on erityinen vaara niillä, jotka lopettavat juomisen). Tottuneella alkoholistilla alkoholin vaikutus tulee nopeammin (johtuen maksan toimintahäiriöstä), mutta siitä huolimatta alkoholisti kasvattaa annostaan ajan myötä.

Kroonisesta alkoholimyrkytyksestä puhutaan silloin, kun päivittäinen alkoholin kulutus on 60 – 100 g alkoholia. Nykyään aikuisten alkoholin keskikulutus Länsi-Saksassa on n. 40 g päivässä. Pysyviä elimistön vaurioita tulee, jos käyttää 80 g päivässä (naiset 60 g). Suurin vaara on se, että hermosolut eivät saa tarpeeksi happea. Äärimmäisissä tapauksissa kroonisesta alkoholismista seuraa osittainen aivosolujen kuoleminen; perifeerisessä hermostossa vahingoittuvat hermojen myeliinikerrokset ja keskiosissa itse aksonit

Lisäksi alkoholin käytön seurauksia ovat (yksipuolisesta ruokailusta johtuen) vitamiininpuutos, vatsan, sydämen ja maksan vahingoittuminen (maksan vauriot voivat parantua) sekä impotenssi.

Kroonisessa alkoholismin vaiheessa voi ilmetä psykooseja (syntyvät stressitilanteissa), jonka tunnetuimpia muotoja ovat juoppohulluus (alkoholistista tuntuu, että pienet eläimet pelottelevat häntä, hän näkee esim. ”valkoisia hiiriä”). Lisäksi psykoosiin lasketaan kuuluvaksi myös hallusinaatiot, joita syntyy pitkästä univajeesta (alkoholisti kuulee ääniä, jotka moittivat häntä tai antavat epämiellyttäviä käskyjä) sekä Korsakovin oireyhtymä (muistihäiriöt, joihin liittyy lörpöttely ja keksityt tarinat).

Joka toisella alkoholistiäidin lapsella voi kehittyä vaikeita vaurioita.

”Harmiton juoma”, alkoholi on todellisuudessa vaarallinen myrkky(juoma), jonka vaikutuksia voi hyvinkin verrata muiden huumeiden aiheuttamiin. Tätä eivät vähennä mitkään alkoholistien tai taloudellisesti aiheesta kiinnostuneiden (alkoholiteollisuus ja valtio, jotka saavat alkoholiveroina päivittäin runsaasti varoja kansan manian vuoksi) selitykset. Selittelyt ovat johtaneet siihen, että alkoholi on ainoa huume, joka saa yhteiskunnan hyväksynnän. Se on laillinen huume, ja sen valtava käyttö ”kuuluu kulttuuriin”. Niin kauan kuin henkilö kuuluu perheeseen ja käy työssä, hänen juomakäyttäytymistään pidetään normaalina. Heroiinin ja marihuanan käyttäjiin taas suhtaudutaan hysteerisesti. Laajalti tunnettu Christiane F:n kohtalo vie huomion pois niistä nuorista, jotka juovat itsensä umpihumalaan ja sammuvat nurmikoille jokaisen juhlatapahtuman jälkeen.

Jos joku kuuluisuus onnistuu juomaan itsensä tajuttomaksi ja menettää itsekontrollinsa, voi hän jopa hyötyä siitä, kun tiedotusvälineet kyynisesti ottavat osaa hänen tilaansa. Esim. Bild-lehden kirjoittajan Harald Junken ”kotialkoholisti” keikaroi mahdottomuuksien rajalla. Yhdessä televisiolähetyksessä hän mainosti maitoa: ”… koska minä tiedän jotain juomisesta”. Pystyttekö kuvittelemaan, että narkomaani mainostaisi savukkeita ja silmää vinkaten sanoisi: ”Minä tiedän jotain huumeista”?

Kaikki tässä esitetty ei tarkoita, että tuoppi olutta tai lasi viiniä harvoin juotuna vahingoittaisi henkisesti tai fyysisesti – ainakaan ”normaaleja” ihmisiä.

Toisin ovat asiat meillä parapsykologeilla. Jos on edes kerrankin kokeillut tehdä harjoituksia alkoholin nauttimisen jälkeen – menestymättä siinä –, voi vahvistaa tämän.

Sen, miksi alkoholin vaikutuksen alaisena kaikki paranormaali toiminta on alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, pitäisi olla jo selvää sen perusteella, mitä olemme edellä saaneet tietää alkoholin vaikutuksesta.

Jo pieninä annoksina

·       keskushermoston ärsykevirta estää paranormaalin keskittymisen, heikentää paranormaalia tahtoa ja alentaa mielikuvituskykyä

·       theta-synkronisaatio hippokampuksessa estää liittymästä alitajuntaan (ks. luento 11) ja näin kaikki paranormaalisti tärkeät aivojen alueet ovat suljettuja tietoiselta vaikutukselta

·       aivokuoren ja hypotalamuksen alueen, limbisen järjestelmän ja retikulaarisen järjestelmän epäspesifinen aktivointi estää saavuttamasta PSI-tietoisuuden tilan.

Alkoholin käyttämisen jälkeen siis kaikki paranormaali (ja normaali!) aivotoiminta on poissuljettu.

Lisäksi, jos halutaan harjoittaa parapsykologiaa menestyksekkäästi, on tulevaisuudessa täysin luovuttava alkoholin käytöstä.

Ne, joiden mielestä alkoholin pois jättäminen heikentää elämänlaatua, kysyköön itseltään

-       Tunnenko todella oloni paremmaksi alkoholin vaikutuksen alaisena?

-       Tarvitsenko alkoholia vain voittaakseni pidättyväisyyden ja epävarmuuden?

-       Juonko vain siksi, että ympäristö vaatii niin?

-       Juonko vain siksi, että se kuuluu tiettyyn ”elämän tyyliin”?

-       Tunnenko itseni alempiarvoiseksi, jos en osallistu ”juominkeihin”?

-       Montako tyhmyyttä olen tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena ja monestako niistä minulle on aiheutunut vaikeuksia?

-       Olisiko parempi vahvistaa omanarvontuntoaan pitkäaikaisesti kehittämällä omaa persoonaansa vai voittaa pidättyväisyys ja epävarmuus lyhytaikaisesti alkoholin avulla?

-       Haluanko paranormaalien kykyjen kehittymisen kautta tulla jatkuvasti voittajaksi vai jäädä ikuisesti alempiarvoiseksi voitetuksi?

Sen, joka vastasi rehellisesti näihin kysymyksiin, on vastaisuudessa helppo jättää alkoholin käyttö. Jos ratkaisu on vakaa, mutta sen toimeenpaneminen on vaikeaa, koska tottumus alkoholiin on niin voimakas, auttaa harjoitus 13.5: "Alkoholismin ehkäisy" pidättäytymään alkoholista pitkään ja varmasti. Sivuoireiden poistamiseksi (vapina, oksentelu, kouristukset) voi käyttää vastaavia suggestiotekstejä.

4.Lääke- ja huumeriippuvuus

Kuten tiedämme, aivojen hermosolut ovat tiiviisti yhteydessä keskenään. Ne aivojen alueet, jotka käyttävät ärsykkeiden siirtämiseen pääasiassa yhtä ja samaa hermovälittäjäainetta (ks. luento 11) muodostavat järjestelmiä, jotka ulottuvat aivorungosta aivokuoreen ja takaisin. Voidaan erottaa neljä erilaista järjestelmää neljän tärkeimmän hermovälittäjäaineen eli monoamiini välittäjäaineen mukaan:

·       adrenaliinijärjestelmä, joka kulkee retikulaarisesta järjestelmästä talamuksen läpi aivokuoreen ja vastaa koko hermoston virkeystilasta (ks. luento 11)

·       noradrenaliinijärjestelmä, joka alkaa keskiaivoista ja jatkuu limbisen järjestelmän rakenteessa. Se voi estää meneillään olevan käytöksen, kohottaa valppautta ja aiheuttaa pelon tunnetta sekä estää limbisen järjestelmän rakenteiden theta-synkronisaation (ks. luento 11). Se myös jarruttaa adrenokortikotrooppisen stressihormonin (ACTH, kortikotropiini) eritystä ja lisää gonadotrooppisten hormonien eritystä.

·       dopamiinijärjestelmä, joka lähtee keskiaivoista isojen aivojen soluihin ja aiheuttaa motorisia impulsseja.

·       serotoniinijärjestelmä, jonka syyt kulkevat aivorungon alaosasta väliaivoihin (hypotalamukseen) ja limbiseen järjestelmään. Se aiheuttaa hyvän olon tunnetta (euforiaa) ja vähentää vireystilaa. Gonadotropiinihormonien eritys hidastuu ja eläinten kiimaa ohjaavan prolaktiinin, eritys lisääntyy.

Näin ollen muutokset hermotoiminnoissa voivat aiheuttaa lähes äärettömän määrän kemiallisia aineksia. Ne voivat esim. kohottaa hermoärsytystä niin, että

-       ne jarruttavat serotoniinin ja noradrenaliinin monoamiinien hajoamista ja näin pidentävät vaikutusaikaansa synapsien jälkeisissä reseptoreissa (tähän perustuvat imipramiini ja demetyyliimipramiini -lääkkeet sekä kokaiini -huume)

-       reseptorien määrä lisääntyy

-       hormonit erittyvät synapsirakkuloista (amfetamiini, nikotiini, opiaatit)

-       ne kerrostuvat kuten hermovälittäjäaineet alfa- ja beta-reseptoreihin ja alkavat vaikuttaa enemmän tai vähemmän voimakkaasti, kuten esim. amiinia ärsyttävä amfetamiini sellaisissa lääkeaineissa, kuten pervetiini ja kaptagon, jotka sisältävät myös ruokahalua estäviä preludinea ja ritalinea sekä atropiini, meskaliini, LSD ja psilocybin huumeita

-       reseptorien (erityisesti hermosoluissa serotoniinin ja noradrenaliinin välityksellä) herkkyyttä aiheuttavat сAMP:n (syklinen adenosiinifosfaatti) eritys lisääntyy (ks. luento 12) ja näin solujen aineenvaihdunta voimistuu (sisältyy moniin litium-metallin antidepressantteihin)

-       cAMP:n hajoaminen hidastuu, mikä vahvistaa serotoniinin ja noradrenaliinin toimintaa synapsien jälkeisissä kalvoissa (narkoottiset aineet kofeiini ja teofylliini, joita on kahvissa ja teessä)

-       hidastavien välittäjäaineiden erittyminen estyy retikulaarisen järjestelmän tietyissä hermosyissä sekä hypotalamuksen ja aivokuoren alueella (alkoholi pieninä määrinä)

On vielä kemiallisia aineita, jotka tehoavat päinvastoin – vähentävät hermotoimintaa. Esim. sellaisia, että ne:

-       kerrostuvat ennen ja jälkeen synapsia oleviin jarruttaviin reseptoreihin kuten GABA (gamma-aminovoihappo; nämä ovat niitä hidastavia välittäjäaineita) ja rauhoittavat yleisesti kaikkia välittäjäaineiden monoamiinioksidaasijärjestelmiä (rauhoittavissa aineissa valiumissa ja libriumissa olevat bentsodiatsepiinit; unilääkkeissä olevat piperidiinit tyyppiä nodular, bromi-karbamidi adaliinissa ja bromulaarissa, meta-kvalonia mandraksissa sekä barbituraatteja veronalessa, luminalessa ja membutalessa)

-       toimivat estäjinä ganglioissa (migreenilääke ergotamin estää noradrenaliinijärjestelmän alfareseptoreita, verenpainelääke diklorisoproterenol – adrenaliinijärjestelmän betareseptoreita, koisokasvien myrkky skopolamiini – serotoniinijärjestelmän reseptoreita)

-       hidastavat cAMP:n eritystä kerrostumalla opiaattireseptorien ympärille. (Hypofyysi tuottaa opiaattien kaltaisia hormoneja, endorfiineja, joita erittyy rasituksessa yhdessä stressihormonin, kortikotropiinin (ACTH) kanssa. Ne vaikuttavat opiaattireseptoreihin muutamassa hermoston kohdassa. Pieninä annoksina ne vähentävät pelkoja, suurempina annoksina kipua). Voimakkaimmin niiden vaikutus tuntuu limbisessä järjestelmässä, joka ohjaa sivuvaikutuksena tulevia tunnereaktioita (neuroleptit tenotiasin ja butarofenon ja sellaiset opiaatit, kuten oopium, morfiini, heroiini, yskänlääkkeiden kodeiini ja dekstrometorfan romilar-yskäntableteissa)

-       estävät serotoniinin kerääntymisen synapsirakkuloihin, pääasiassa limbisen ja retikulaarisen järjestelmän hermosoluissa (verenpainelääke peserpin)

-       kohottavat ärsykevirtaa hyperpolarisaation välityksellä (rauhan tilan aleneminen normaalia alemmas – ks. luento 11), jolloin ärsykeamplitudit pienenevät (alkoholi suurempina määrinä).

Tämä (yksinkertaistettu ja epätäydellinen) kuvaus kemiallisten aineiden aiheuttaman hermoaktiivisuuden ja hidastumisen mahdollisuuksista näyttää selkeästi sen, että teollisesti tuotetut ja parantamiseen käytetyt lääkeaineet (eli lääkkeet tiivistetyssä mielessä) sekä kotitekoisesti valmistetut ja omalla vastuulla käytetyt eivät juuri eroa toisistaan vaikutukseltaan.

Ne ”potilaat”, jotka parantavat pelkojaan lääkkeillä, depressiotaan antidepressanteilla ja unettomuuttaan unilääkkeillä sekä poistavat minkä tahansa vähäisen kivun analgeeteilla eli kipulääkkeillä, laihduttavat ruokahalua vähentävillä aineilla ja haluavat kohottaa pirteystasoaan kipulääkkeillä, psykostimulanteilla ja piristävillä amiineilla, tekevät sen niistä syistä kuin ”oikeat” narkomaanitkin, vaikka nämä käyttävätkin hasista, opiaatteja, LSD:tä, meskaliinia, hallusinogeenejä, kokaiinia ja heroiinia: kaikki he vain haluavat muuttaa omaa psykofyysistä olotilaansa kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla! Samat muutokset voidaan saavuttaa – vaikka ei niin ”nopeasti” ja ”helposti” – muuttamalla vastaavia hermostollisia ja fysiologisia lähtötietoja (vaikka itsesuggestion avulla, kuten me teemme) sekä elämäntapamuutoksilla. Näin voidaan todeta, että narkomaaneilla ja lääkkeiden suurkuluttajilla on samanlaiset puutteet luonteessa, kuten heikkotahtoisuus, alemmuudentunto, stimulanttien ja vastuun puute suhteessa itseen ja sosiaaliseen ympäristöön.

Turhaa on siis sekin, että yhteiskunta näkee lääkkeiden suurkuluttajat ”sairaina” ja jopa tuntevat myötätuntoa näitä kohtaan, vain koska lääkärit ovat kirjoittaneet heillä selvää myrkkyä (harvoin lääketieteellisin perustein), vaikka kaikki kipulääkkeet, unilääkkeet, piristeet ja rauhoittavat lääkkeet vain poistavat oireita, mutteivät niiden syytä.

Opittuamme täysin hallitsemaan psykofyysistä olotilaamme, me parapsykologit emme tarvitse yhtäkään näistä aineista elääksemme tyytyväisinä ja onnellisina, nukkuaksemme hyvin ja menestyäksemme. Niiden meistä, joilla on kotona apteekki täynnä näitä lääkeaineita, kannattaa viedä ne tuhottavaksi lähimpään apteekkiin (lääkkeitä ei saa heittää roskiin!).

Vastaisuudessa emme kirjoituta itsellemme sellaisia aineita, emmekä osta niitä, ja kääntyessämme sairaina lääkärin puoleen, pyydämme tätä määräämään mahdollisimman vähän lääkkeitä. Erityisesti tämä koskee niitä opiskelijoita, jotka jo ovat riippuvaisia lääkkeistä tai huumeista, eivätkä ole vielä onnistuneet irtaantumaan niistä.

Tämä ei ole helppoa, sillä jokainen tabletti tai huumeannos häiritsee elimistön biokemiallista tasapainoa ja niiden käytön lopettamisen jälkeen (niiden käsittelyn seurauksena tai asteittaisesta poistumisesta elimistöstä) alkuperäinen tasapaino palautuu askel askeleelta. Alussa ilmaantuu oireita, jotka ovat jossain määrin vastakkaisia kuin lääkkeiden tai huumeen vaikutus: depressio euforian sijaan, pelkoa siitä vapautumisen sijaan, kipuja niiden poistumisen sijaan, epäuskoa omiin voimiin uskomisen sijaan.

Oireiden voimakkuus riippuu siitä, kuinka paljon ja usein on ainetta aiemmin käyttänyt, aineenvaihdunnan aktiivisuudesta sekä siitä, miten on aiemmin tottunut arvioimaan samankaltaisia olotiloja, välittömistä tavoitteista ja käsittelykyvystä. Näissä on meidän tilaisuutemme. Voimme itsesuggestion avulla vaikuttaa miten tahansa sekä aineenvaihduntaprosesseihin että tunteisiimme, kykyihimme ja tavoitteisiimme. Kun hermojärjestelmästä on poistettu kaikki kemialliset myrkyt, on mahdollista saavuttaa erittäin nopeasti menestystä paranormaalissa kehityksessä, mikä oli mahdotonta myrkkyjen vaikutuksen alaisena. Samalla suojelemme elimistöämme ei-toivotuilta samanlaisilta vaikutuksilta kuin lääkeaineet ja huumeet aiheuttavat (esim. lukemattomat unilääkkeet, kipulääkkeet, rauhoittavat aineet ja myös ruokahalua vähentävät aineet, jotka jo kahden viikon kuluttua niiden käyttämisen aloittamisesta aiheuttavat juuri niitä sairauksia, joihin niiden piti auttaa; ja pian on tarpeen uusi resepti, jolloin lääkkeiden käytön noidankehä on valmis!).

Lopuksi tarkastelemme joidenkin lääkeaineiden (jotka kuuluvat luennolla 6 käsiteltyihin psykofarmaseuttisiin narkoottisiin aineisiin) vaikutusta ja tiettyjä toimintoja tarkoituksena hävittää viimeisetkin illuusiot niiden hyvistä vaikutuksista ja viimeiset motiivit niiden käyttämiseksi.

Kipulääkkeet (analgeetit), joita lähetetään Suomeen vuosittain yli 100 milj. pakkausta, voivat vähentää itsekontrollia ja itsekritiikkiä sekä piristää liiallisesti ja aiheuttaa aggressiivisuutta. Kroonisen väärinkäytön oireita ovat usein vatsakivut, pahoinvointi, oksentelu, alentunut verenpaine, painon putoaminen, unen häiriintyminen, nivelkivut, päänsäryt, aivojen häiriöt, allergiat, verisolujen väheneminen ja munuaisten vahingoittuminen (20 % ihmisistä, joilla on siirtomunuainen, on sairastunut kipulääkkeistä!). Totuttaessa pois näistä aineista voi ilmetä epilepsiakohtauksia ja kuumehoureita.

Unilääkkeet, joita suomalaiset syövät vuosittain 40 milj. pakkausta, saavat unen tulemaan (nukahtamislääkkeet) ja pitävät unen (nukkumislääkkeet), mutta valitettavasti ne muuttavat unirytmiä ja sen eri vaiheita. Suurin osa unilääkkeistä, ennen kaikkea barbituraatit, vähentävät nopeaa unta (ks. luento 11). Jatkuva unilääkkeiden käyttö aiheuttaa apatiaa, välinpitämättömyyttä, ärtyneisyyttä, verenkierron häiriöitä, lihastärinää, aivoverenvuotoa ja kaatumisia loukkaantumisineen, jopa luunmurtumia. Opittaessa pois unilääkkeistä, minkä pitää tapahtua hitaasti (pyörtyilyvaara!), voi tulla epileptisiä kouristuksia tai tyypillisiä hallusinaatioita ja houreita (minkä aikana kuullaan ääniä, jotka voivat esim. ehdottaa itsensä tappamista).

Barbituraattien jättämisen jälkeen parin kuukauden aikana nopea uni pidentyy verrattuna normiin. ”Pois jäänyt” nopea uni siis täydentyy. Jo tämä todistaa, että unilääkkeillä saavutettu uni ei ole yhtä hyvää kuin luonnollinen uni.

Rauhoittavia aineita (sedatiiviset aineet) lähetetään Suomeen vuosittain 30 milj. pakkausta. Niiden sivuvaikutukset ovat pääaisassa psyykkisiä (koska gamma-aminovoihappoa on vain aivoissa, eikä muualla keskus- tai perifeerisessä hermostossa): tarvitaan narkoottinen humala, jotta saavutetaan omanlaisensa euforia (erityisesti alkoholin kanssa). Jätettäessä rauhoittavat aineet pois, ovat oireet samanlaisia kuin jätettäessä unilääkkeetkin, oireet vain kestävät kauemmin.

Piristävät aineet (piristävät amiinit) ja ruokahalua vähentävät aineet vaikuttavat retikulaarisen järjestelmän synnyttämien stimulaatioiden välityksellä lähettäen ärsykkeitä suoraan aivokuoreen, jolloin tarkkaavaisuus lisääntyy ja kaikenlainen väsymys kaikkoaa (ja myös nälkä). Sivuvaikutuksia ovat ylikierroksilla käyminen, mistä tulee suun kuivuutta, sydämentykytyksiä ja hermostuneisuutta, ja siihen liittyy usein myös hallusinaatioita ja voimakkaita pelkotilakohtauksia.

Voimakas myrkytys voi johtaa verenkierron romahtamiseen. Erityisen vahingoittavaa on alkoholin ja piristävien amiinien käyttö: tiedetään tapauksia, joissa henkilö on täysin kontrolloimaton ja voi tehdä täysin mielettömiä tekoja hulluuskohtauksessaan.

Ruokahalua alentavia aineita kuluu vuodessa 8 milj. pakkausta. Ruokahalua alentavat aineet häiritsevät aineenvaihduntaa voimakkaasti ja vahingoittavat pitkäaikaisessa käytössä psyykkisiä toimintoja: siitä syntyvä tunne, että lähiympäristö suhtautuu itseen vihamielisesti, voi kehittyä voimakkaaksi ahdistetuksi tulemisen tunteeksi. Joskus henkilö voi kuulla olemattomia, käskeviä ääniä.

Hypnoosi

”Hypnoosi on väliaikainen, huomiokyvyn muuttunut tila, jonka toinen ihminen saa potilaassa aikaan ja jossa voi ilmestyä myös muita ilmiöitä spontaanisti tai reaktion tapaan sanallisesta tai muusta ärsykkeestä. Nämä ärsykkeet aiheuttavat tiedon ja muistin muutoksen, kohonneen vastaanottavaisuuden suggestiolle sekä potilaan vastaukset ja ajatukset, joita hän ei tiedä normaalitilassa. Lisäksi hypnoosin tilassa pystyy herättämään tai tukahduttamaan esim. anestesian, halvauksen, lihasjäykkyyden ja vasomotoriset muutokset.”

Tämä Iso-Britannian lääkäriliiton (British Medical Association, BMA) vuonna 1955 ehdottama määritelmä lyhyessä muodossa kertoo pähkinänkuoressa hypnoosista, jonka toinen ihminen aiheuttaa toiselle. Se myös vahvistaa luennolla 11 tehdyn johtopäätöksen siitä, että itsehypnoosi ja hypnoosi ovat neurologiselta ja fysiologiselta mekanismiltaan samanlaisia, vaikka eroavatkin tekniikoiltaan. Hypnoosissa ihminen saattaa toisen ihmisen hypnoottiseen tilaan viedäkseen tämän alitajuntaan suggeroituja käskyjä, aivan kuten itse itselle tehdään itsehypnoosissa. Kun tarkastellaan itsehypnoosin vaikutusten mekanismia, voidaan hypnoosin aikana suggeroidun käskyn lopussa ja juuri ennen heräämistä vahvistaa jälkihypnoottisia käskyjä, jotka toimivat vain jonakin hetkenä, kun hypnotisoitu on taas palaamassa normaaliin tietoisuuden tilaan.

Alla oleva vertailu selventää edellä kuvattua:

itsehypnoosi – hypnoosi

kytkeytyminen – transsin syveneminen

itsesuggestio – toisen tekemä suggestio

jälkihypnoottinen suggestio – jälkihypnoottinen suggestio

herääminen – herääminen

Sen, joka joko henkilökohtaisista tai ammatillisista syistä kokee halua hypnotisoida muita ihmisiä, on vain opeteltava hypnoosin vastaanottotekniikoita, sillä teorian perusteet hän jo tietääkin. Oma kokemus itsehypnoosista ja itsesuggestiosta auttaa löytämään pääsyn potilaaseen helpommin (niitä, joita hypnotisoidaan, kutsutaan vastedes potilaiksi, sillä jokaisen todellisen hypnoosi-istunnon päämääränä on psyykkisten tai fyysisten häiriöiden tai sairauksien parantaminen) kuin vain hypnoositekniikoita opettelemalla.

Tämän luennon puitteissa voi oppia vain hypnoosin perustekniikoita. Jos joku haluaa opiskella hypnoosia ja hypnoterapiaa ja sen jälkeen käyttää tietojaan ammattitarkoituksessa, on ehdottomasti saatava syvempää tietoa, vaikkapa tutustumalla ammattikirjallisuuteen. Vain sitten voi työskennellä potilaiden kanssa.

Menestyminen riippuu sekä hypnotisoijasta itsestään että potilaasta:

-       hyvän hypnotisoijan on käytettävä ulkoisia maneereita vakuuttavasti ja harkitusti sekä osattava sanallisesti tunkeutua toisen ihmisen sieluun käyttäytyen rauhallisesti, kärsivällisesti ja tyynesti (puhumattakaan lääketieteen ja psykologian perustietojen tuntemuksesta)

-       ihannepotilaan on oltava valmis siihen, että hänet johdatetaan hypnoottisen transsin tilaan, eikä hän saa vastustaa suggeroituja käskyjä (joiden hyödyistä hänen on rationaalisesti oltava vakuuttunut). Aina on pyrittävä aktiivisesti siihen, että hypnoositilanne on tuloksellinen.

Periaatteessa kenet tahansa voi hypnotisoida – toisia enemmän, toisia vähemmän. Jos itse täyttää ylläkuvatut vaatimukset, saa jopa ”vaikeissa” tapauksissa aikaan tuloksia. Tosin se voi vaatia muutaman istunnon (kaikki seuraavissa luvuissa kuvatut hypnoosin ilmiöt amnesian asteelle saakka onnistuvat yhden istunnon aikana vain 5 – 10 %:lla normaaleista ihmisistä, loput tarvitsevat useamman istunnon).

Tiettyjen psyykkisten sairauksien ollessa kyseessä – kuten esim. neuroosit – on jo ensimmäisellä istunnolla saavutettava mahdollisimman syvä transsi, vaikka sen saavuttamiseen menisi kaksi tuntia tai jopa enemmän. Tällaisissa tapauksissa voidaan käyttää pätkittäistä hypnoosia: istunnon aikana potilas herätetään useasti ja saatetaan taas hypnoosiin.

Teknisiä kysymyksiä

Usein kysytään, onko potilaan oltava makuu- vai istuma-asennossa hypnoosi-istunnon aikana. Molemmat ovat oikein, eikä tähän ole tiukkoja sääntöjä: yksi hypnotisoija käyttää vain yhtä asentoa, toinen molempia. Suurimmalle osalle potilaista kehon asento on samantekevää, mutta kokemuksesta voidaan sanoa, että arka potilas istuu mieluummin. Toiset makaavat mieluummin ja myös monet hypnoterapeutit pitävät makuuasentoa mukavampana, sillä se helpottaa rentoutumisessa ja ennen kaikkea on lähellä samaa kehon asentoa kuin nukuttaessa.

Oli valittu asento mikä tahansa, on katsottava, että potilas tuntee olonsa mukavaksi. Ennen hypnoosin aloittamista puhutaan potilaalle, jotta hän siirtyisi mahdollisimman vastaanottavaiseen asentoon, eikä hän jännittäisi, eikä missään tapauksessa ole sisäisesti tilannetta vastaan. Hän ei myöskään saa kysyä siitä, mitä hänessä tapahtuu, vaan hänen on otettava vastaan kaikki sellaisena kuin se tulee.

Tällaisen valmistelun jälkeen voidaan aloittaa hypnoosin antaminen, johon on muutama menetelmä. Niistä tärkeimpiä ja kokeillumpia tarkastellaan alla.

Menetelmä 1: kiinnittyminen

Tässä hypnoosimenetelmässä, josta on paljon kokemuksia, potilaan annetaan kiinnittää katseensa mihin tahansa esineeseen, jota pidetään noin 25 cm etäisyydellä hänen silmistään (se voi olla kynä, kolikko, avain tai langasta roikkuva pallo).

Kun potilas on kiinnittänyt katseensa valittuun esineeseen, annetaan hänelle rauhallisella, monotonisella äänellä suggestioita (jotka ovat aina konkreettisia ja niitä toistetaan moneen kertaan). Ensimmäiseksi suggeroidaan yleinen rentoutuneisuuden tila, sitten kasvava unisuus, jotta hänet voi suggeroida kehon raskauden ja lämmön tunteen jälkeen hypnoottiseen uneen.

Se, paljonko aikaa tähän tarvitaan, riippuu potilaan yksilöllisestä vastaanottavaisuudesta. Itse teksti on suunnilleen tällainen (muunnelmat käyvät myös):

”Pidän silmiesi edessä esinettä, johon kiinnität katseesi. Kuulet ääneni selkeästi ja tarkasti. Jos katseesi karkaa esineestä, tuo se siihen takaisin ja pidä katse siinä. Rentoudu ja kuuntele ääntäni. Haluan, että olet rentoutunut. Tunnet rentouden koko kehossasi. Rentoudut yhä enemmän. Katse kiinnittyneenä esineeseen ja ääntäni kuunnellen tunnet itsesi yhä rentoutuneemmaksi. Kaikkien ruumiinosiesi lihakset ovat rentoutuneet: jalkojen, käsien, kämmenten lihakset, koko kehosi on rentoutunut.

Nyt sinusta tuntuu, että haluat nukkua. Tulet yhä unisemmaksi. Kuuntele tarkkaan ääntäni. Nyt sinuun tulee raskauden tunne, koko kehosi on raskas. Kaikki ruumiinosat, jalat, koko keho ovat raskaat. Miellyttävä lämpö valtaa kehosi. Ajattelet unta. Miellyttävä lämpö valtaa sinut, kuten nukahtamisen hetkellä. Silmäluomet ovat raskaat. Olet unelias, silmäluomet ovat raskaat, raskaat, raskaat. Ajattele unta, vain unta, unta, eikä mitään muuta.

Et pysty enää pitämään silmiä auki, koska luomet ovat yhä raskaammat, raskaammat, raskaammat. Haluat nukkua, haluat yhä enemmän nukkua. Näkö sumentuu, silmät sulkeutuvat, itket (tämä sanotaan vain, jos nähdään, että silmät ovat todellakin kostuneet!). hengitä syvään ja hitaasti, syvään ja hitaasti. Jokaisen sisäänhengityksen aikana uni tulee syvemmäksi, silmät ovat jo kiinni. Nukahdat, nukut, nukut.”

Viimeisen osan toistaminen tuo tulosta ja potilas sulkee silmänsä (minkä jälkeen voit asettaa sormet hänen suljetuille luomilleen). Jos se ei onnistu, voidaan ottaa käyttöön laskemistekniikka: käy yksittäisiä suggestiokohtia läpi laskien (mielessä) jokaisen vaiheen kohdalla yhdestä kymmeneen.

Jos se ei auta, niin käytetään keinoa, jossa omaa kättä liikutetaan ylös ja alas muutaman senttimetrin päässä potilaan silmistä ja noin kahden minuutin kuluttua toistetaan seuraava suggestio:

”Seuraa silmilläsi kättäni ylös, alas, ylös, alas ja nuku, nuku yhä syvemmin!”

Jos potilas kuitenkin pitää itsepäisesti silmänsä auki, sano hänelle: ”Nyt voit sulkea silmäsi.”

Samanaikaisesti suljetaan tarkasti hänen silmänsä omilla sormilla.

On myös mahdollista pakottaa ”itsepäinen” potilas sulkemaan silmänsä. Pidetään vain hänen silmiensä edessä etu- ja keskisormea ja sanotaan:

”Silmäsi ovat yhä raskaammat ja raskaammat, haluat nukkua... Keskity katsomaan sormiani. Tuon ne yhä lähemmäksi silmiäsi ja ne sulkeutuvat”.

Luonnollisesti potilas sulkee silmänsä, kun sormet ovat aivan lähellä hänen silmiään. Aseta sormet juuri sillä hetkellä hänen silmäluomilleen ja paina niitä kevyesti. Puhu potilaalle, että hänen silmänsä pysyvät kiinni siihen asti, kunnes toisin sanot.

Menetelmä 2: Sanallinen suggestio

Ennen kaikkea niissä tapauksissa, kun potilas ei onnistu kiinnittämään katsettaan esineeseen, käytetään yksinkertaista sanallista suggestiota. Pyydä potilasta makaamaan sohvalla (tämän menetelmän voi tehdä vain makaavassa asennossa) ja sulkemaan silmänsä. Anna sitten tämän tapainen suggestio:

”Haluan, että rentoudut, että koko kehosi rentoutuu. Haluan, että tunnet jokaisen jännityksen lihaksissasi, kaikissa lihaksissa ja sen jälkeen rentoutat ne. Rentouta otsa, rentouta kasvojen lihakset. Rentouta kaulan lihakset, käsien, jalkojen ja koko kehon lihakset.

Venytä nyt käsiäsi ja jalkojasi. Tunne raukeus, väsymys koko kehossa. Tunne nyt tyynyn paine päätäsi vasten. Tunne tyynyn paine kaulaasi ja hartioitasi vasten. Tunne sohva koko kehollasi. Kiinnitä nyt huomiota lantioosi ja tunne, kuinka sohva kantaa kehoasi. Olet täysin, täysin rentoutunut. Sinusta tuntuu, että kehosi painuu sohvaan, painuu täysin sohvaan.

Haluan, että nyt kuvittelet miellyttävän, ihanan paikan, jossa voit levätä ja unohtaa kaikki huolet, kaikki epämiellyttävät asiat, paikan jossa voit nukkua. Se voi olla merenranta, vuori tai mikä haluat (suurin osa potilaista valitsee vuoren). Hengitä hitaasti ja syvään. Venytä jalkoja ja käsiä. Koko keho on pehmeä ja rentoutunut (ota potilaan käsi käteesi ja ”ravistele” sitä). Olet täysin rento, täysin, täysin rento. Kehosi on täysin rento. Makaat vuoriniityllä (tai muussa valitussa paikassa). On hiljainen päivä. Taivas on sininen, aurinko paistaa lempeästi. Katsot taivasta. Silmiisi osuu pilvenhattara. Olet rauhallinen ja tyyni. Sielusi on täysin rauhallinen. Hengität havun tuoksua, näet järven veden. Sielusi on yhtä rauhallinen kuin järven pinta. Rentoudu, nuku, nuku, nuku, nuku rauhallisesti ja syvään. Nuku.”

Menetelmä 3: Katsekontakti ja hypnotisointi katseen avulla

Tästä menetelmästä on kaksi muunnelmaa ja nykyään sitä käytetään harvoin. Jotkut saksalaiset ja venäläiset hypnotisoijat käyttävät sitä kiinnittymismenetelmänä, mutta tässä tapauksessa potilas ei kiinnitä katsettaan esineeseen, vaan katsoo hypnotisoijan silmiin.

Toisessa muunnelmassa vaikuttaa pääasiassa hypnotisoijan karismaattinen, ”lumovoimainen” ja ”auktoritatiivinen” persoona. Tätä muunnelmaa käytetään yhä teatterissa, mutta lääketieteessä vain tietyssä alkoholismin, narkomanian ja psykopatian tapauksissa.

Tässä hypnotisointimuodossa potilas istuu hypnotisoijaa vastapäätä noin 30 cm:n etäisyydellä. Katso, että olet korkeammalla kuin hypnotisoitava. Jos potilas on korkeammalla, on hänen sitten istuttava ja itse seisot. Tartu potilasta sitten kevyesti olkapäistä ja keinuta häntä hieman eteen ja taakse irrottamatta katsetta hänen nenänvarrestaan. Anna sitten suggestiota:

”Katso minua silmiin, katseesi tulee yhä raskaammaksi ja raskaammaksi, kätesi tulevat raskaiksi, jalkasi tulevat raskaiksi, koko kehosi tulee raskaaksi. Silmäsi ovat väsyneet, mutta älä sulje niitä, jos pystyt olemaan vielä silmät auki. Silmäluomesi ovat raskaat kuin lyijy. Nukut, nukut.”

Pidä nyt tauko. Jos potilas alkaa räpyttää silmiään, jatka päättäväisemmällä äänensävyllä suunnilleen näin:

”Silmäluomesi lakkaavat värisemästä, et pysty enää avaamaan niitä, ennen kuin annan sellaisen käskyn.”

Kun silmät ovat kiinni, aseta kädet potilaan silmille ja sano:

”Silmäluomesi ovat kuin liimatut kiinni. Et pysty avaamaan niitä ennen kuin annan siihen käskyn.”

Jos potilas on ollut hypnoosin ajan seisoaltaan, aseta hänet varovasti istumaan nojatuoliin.

Menetelmä 4: Käsien levitaatio (”keveys”)

Pääasiassa amerikkalaisten hypnotisoijien käyttämässä menetelmässä on se ominaisuus, että potilas houkutellaan ottamaan osaa hypnoosin tilaan saattamisessa. Potilasta pyydetään istumaan nojatuoliin ja annetaan hänelle seuraava suggestio:

”Haluan, että sinun on mukava istua nojatuolissa ja olet rento. Nyt istuessasi aseta molemmat kätesi syliin. Juuri noin. Kuulostele käsiäsi ja huomaa, että pystyt havainnoimaan niitä tarkasti.

Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua nojatuolissa ja rentoutua. Huomaat, että rentoutumisesi aikana tapahtuu erilaisia asioita. Ne ovat aina olleet olemassa, kun rentoudut, mutta ennen et ole huomannut niitä näin selvästi. Tahdon kiinnittää huomiosi niihin. Haluan, että keskityt kaikkiin tuntemuksiin ja elämyksiin, jotka tunnet käsissäsi, olivat ne mitä tahansa. Tunnet ehkä raskauden tunteen sylissä olevissa käsissäsi tai aistit paineen tunnetta. Tunnet ehkä housujen materiaalin kämmentä vasten tai kämmenen lämmön reidessä. Haluan, että tarkkailet aistimuksiasi. Tunnet ehkä jotain kihelmöinnin tapaista. Olivat aistimuksesi mitkä tahansa, haluan, että tarkkailet niitä. Katso koko ajan käteesi ja huomaa, kuinka rauhallinen se on, miten se koko ajan on yhdessä ja samassa asennossa. Siinä tapahtuu liikkeitä, mutta niitä ei vielä saa aistia. Haluan, että katsot kättäsi herkeämättä. Huomiosi voi karata käsistä, mutta se palaa niihin kuitenkin ja katsot kättä ja kysyt itseltäsi, milloinkohan siinä tapahtuvat liikkeet näkyvät.”

Nyt potilaan koko huomio on kiinnittynyt hänen käteensä. Hän suorastaan palaa halusta tietää, mitähän nyt tapahtuu, ja hänelle suggeroidaan, että hänen tulevat tuntemuksensa ovat täysin samanlaisia kuin kenellä tahansa.

Missään tapauksessa ei yritetä pakkosyöttää potilaalle suggestiota: jos hänelle tulee jokin tunne, hän tarkastelee sitä omien elämysten tuotteena. On tarkoitus saavuttaa tila, jossa potilas kuulee suggestiot niin kuin ne kuuluisivat hänen omiin elämyksiinsä. Yritä siis taitavasti johdattaa hänet sellaiseen tilaan, että hän sitoisi aistimuksensa sinun sanomiisi sanoihin ja olisi vahvasti vakuuttunut, että sanomasi sanat tai käskyt myöhemmin aiheuttavat sensorisia tai motorisia reaktioita.

Siinä tapauksessa, jos potilas vastustaa tietoisesti suggestiota, alkaa yksi hänen sormistaan tai koko käsi täristä hieman. Kiinnitä hänen huomionsa heti siihen ja sano hänelle, että liike voisi olla voimakkaampaakin. Sama pätee potilaan kaikkiin muihin näkyviin reaktioihin, esim. syventynyt hengitys tai jalan liikkuminen: yhteys, jonka toteat potilaan reaktioiden ja oman käyttäytymisesi välillä, johtaa sellaiseen henkiseen samaistumiseen, jossa voit täysin vaikuttaa hänen neuronirakenteisiinsa!

”On mielenkiintoista huomata, mikä sormistasi liikkuu ensimmäisenä. Se voi olla keskisormi, etusormi, nimetön, pikkusormi tai peukalo. Yksi sormistasi alkaa täristä tai liikkua. En tiedä, milloin ja kumman käden sormi. Tarkkaile huolellisesti. Aluksi tunnet kevyttä värinää, ehkä oikeassa kädessä. Katso, peukalo alkoi täristä ja liikkua.

Liikkeen aluksi huomaat jotakin mielenkiintoista. Sormien väli alkaa erittäin hitaasti kasvaa, sormet alkavat hitaasti harittaa ja huomaat, että sormien väli kasvaa yhä enemmän. Ne levittyvät hitaasti; sormet alkavat harittaa yhä enemmän, alkavat harittaa, alkavat harittaa, juuri noin.”

Nyt olet antanut ensimmäisen oikean suggestion, johon potilas reagoi: käsky levittää sormia. Jos potilas tekee näin, voit jatkaa puhumista niin kuin sellainen reaktio voisi tapahtua itsekseen ja missä tahansa tilanteessa:

”Kun sormesi harittavat, huomaat, että ne alkavat suoristua ja nousta (potilaan etusormi alkaa nousta hieman). Katso, kuinka etusormesi nousee. Ja muut sormet haluavat seurata sitä, ne suoristuvat myös hitaasti (sormet alkavat nousta).

Kun nostat sormiasi, tunnet, kuinka kätesi tulee yhä kevyemmäksi. Tämä keveyden tunne tulee sitä intensiivisemmäksi, mitä korkeammalle sormet nousevat ja nyt koko käsi nousee, ikään kuin se olisi ilmapallo, joka lentää korkealle. Se nousee, nousee, nousee ilmaan, ilmaan, ilmaan, nousee korkeammalle ja korkeammalle, käsi on kevyt, erittäin kevyt. (Käsi alkaa nousta.)

Kun katsot nousevaa kättäsi, huomaat, että koko käsi nousee, nousee ilmaan, hieman, vähän ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs, vielä ylemmäs, vielä, vielä ylemmäs. (Käsi on noussut n. 10 cm sylin yläpuolelle ja potilas huomaa sen.)

Tarkkaile koko ajan kättäsi ja käsivarttasi, jotka nousevat ja tunne tällöin, että silmäsi ovat tulleet uneliaiksi ja raskaiksi. Kun kätesi nousee yhä, tunne itsesi väsyneeksi, rennoksi ja haluat nukkua, haluat erittäin kovasti nukkua. Silmäsi tulevat raskaiksi ja ehkä haluat laittaa ne kiinni. Samalla kätesi nousee yhä, tunnet itsesi rennommaksi, haluat yhä enemmän nukkua ja tunnet rauhan ja rentouden, suljet silmäsi ja nukahdat.”

Tässä kohdassa on paikallaan tärkeä käsky tulevaa käyttäytymistä varten: jos potilas taipuu johonkin antamaasi suggestioon, on käytettävä tätä positiivista reaktiota seuraavan suggestion voimistamiseen. Jos hän esim. nostaa kättä, suggeroi hänelle, että hän nukahtaa, koska hänen kätensä nousee:

”Kätesi nousee yhä, nousee, nousee, ja olet siksi yhä unisempi. Silmäluomet ovat erittäin raskaat, hengitys hidastuu ja tasoittuu. Hengitä syvään – sisäänhengitys ja uloshengitys. (Potilas pitää kättään ojennettuna eteenpäin, hän räpyttelee silmiään, hänen hengityksensä on syvää ja tasaista.)

Kun vielä katsot kättäsi ja käsivarttasi ja tulet yhä unisemmaksi ja rennommaksi, huomaat, että kätesi muuttaa suuntaa. Se taipuu ja käsi lähestyy kasvojasi, yhä lähemmäs, lähemmäs, lähemmäs, ja samalla, kun se nousee, vaivut hitaasti, mutta varmasti syvään, syvään uneen, jossa rentoudut erittäin syvästi. Käsi nousee ylemmäs, ylemmäs, vielä ylemmäs, kunnes se saavuttaa kasvosi, ja sinua nukuttaa yhä enemmän, mutta et saa nukahtaa ennen kuin käsi saavuttaa kasvosi. Kun kätesi koskettaa kasvojasi, tiedät, että nukahdat syvään ja sikeään uneen.”

Tultuasi tähän kohtaan anna potilaalle mahdollisuus itse määrätä nukahtamisen rytmi: kun hänen kätensä koskettaa hänen kasvojaan, hän nukahtaa, koska uskoo, että se on hänen oma tahtonsa. Käsien levitaatio ja nukahtaminen tukevat tuonnempana toinen toisiaan. Jos potilas sulkee sitten silmänsä, on hän transsissa, jonka saavuttamiseen hän itse vaikutti. Siksi hän ei myöhemmin yritä kiistää, että on todella ollut transsissa.

”Nyt kätesi muuttaa suuntaa. Se nousee, nousee kasvoillesi. Silmäluomet ovat raskaat. Haluat yhä enemmän nukkua, nukkua, nukkua. (Potilaan käsi lähestyy hänen kasvojaan, silmäluomet värähtelevät.)

Silmäluomesi ovat raskaat, erittäin raskaat, ja käsi on noussut kasvoille. Tunnet itsesi erittäin väsyneeksi ja uniseksi. Silmäsi sulkeutuvat, sulkeutuvat. Kun kätesi koskee kasvojasi, nukahdat ja nuku sikeästi. Tunnet voimakkaan unisuuden. Nukahdat, nukahdat, nukahdat. Haluat kovasti nukkua, olet erittäin väsynyt. Silmäluomet ovat kuin lyijyä, kätesi nousee, nousee juuri kasvoillesi ja kun se koskee kasvoja, nukahdat. (Potilaan käsi koskee kasvoja, hänen silmänsä sulkeutuvat.)

Nyt nukut, nukut, nukut, nukut, nukut, vain nukut. Kun nukut, tunnet itsesi väsyneeksi ja rentoutuneeksi. Haluan, että keskityt rentouteen, rentouden tilaan, josta puuttuu kaikki jännittyneisyys. Älä ajattele muuta kuin unta, syvää, sikeää unta.”

Muita menetelmiä

Tähän asti kuvatuissa menetelmissä hypnoottisen tilan valmisteluvaiheen transsin saavuttamiseen on käytetty sanallista suggestiota. On kuitenkin potilaita, jotka tietoisesti tai tiedostamatta pelkäävät terapeuttia tai ovat kykenemättömiä keskittymään sanoihin. Sellaisissa tapauksissa voidaan käyttää metronomimenetelmää.

Metronomi on laite, joka osoittaa tempon musiikissa, ja jossa on rytminen naksutus, joka helpottaa potilaan mahdollisuutta keskittyä. Suggeroi, että mitä kauemmin hän kuuntelee metronomin naksutusta sitä jatkuvampi on hänen unensa.

Tämän lisäksi on monia muita tunnettuja hypnoosimenetelmiä, joissa joko käytetään tai ei käytetä sanallista suggestiota. Niihin voi tutustua erikseen alan kirjallisuudesta.

Transsin syventäminen

Yllä kuvattujen menetelmien avulla potilas on saatettu siihen tilanteeseen, että hän on sulkenut silmänsä ja on liikkumatta. Onko hän siis hypnotisoitunut? Sitä ei pysty todentamaan, sillä ominaiset tunnusmerkit puuttuvat. Siksi on määriteltävä tiettyjen suggestioiden avulla transsin syvyys ja tarvittaessa syvennettävä sitä, jotta saavutetaan hypnoosin tila.

Tähän on muutama menetelmä, joita tarkastellaan seuraavaksi.

Menetelmä 1: Painavat kädet

Ensimmäisenä transsin syvyyden tarkastuksena annetaan potilaalle tällainen suggestio:

”Keskity käsiisi. Ne tulevat painaviksi, erittäin painaviksi, painaviksi kuin lyijy: painon tunne alkaa olkapään seudulta, laskeutuu alas käsivartta, kättä, jokaiseen sormeen, peukaloon, etusormeen, keskisormeen, nimettömään, pikkusormeen. Koko käsivartesi on raskas, aivan kuin se painaisi 100 kg. Nyt lasken viiteen, sinä aikana kätesi tulee yhä painavammaksi: yksi, painava, kaksi, erittäin painava, kolme, vielä painavampi, kuin lyijy, neljä, vielä painavampi, paljon painavampi, viisi, erittäin, erittäin, erittäin painava. Et pysty enää liikuttamaan kättä, koska se on niin painava.”

Jos huomaat, että raskauden suggestio vaikuttaa positiivisesti, anna kontrollisuggestio:

”Kätesi on oikein, oikein painava. Tunnet, että sinun on yhä vaikeampi liikuttaa kättä. Mitä enemmän yrität liikuttaa sitä sen vaikeampaa se on. Kätesi on oikein painava, et pysty liikuttamaan sitä. Yrität, mutta se ei onnistu.”

Vaihtoehtoisesti voit antaa tällaisen suggestion:

”Alan laskea viiteen. Kätesi tulee oikein, oikein painavaksi. Kun pääsen viitoseen, yrität nostaa kättäsi, muttet pysty. Mitä enemmän yrität kättä nostaa, sitä vaikeampi sitä on nostaa.”

Jos tämän suggestion jälkeen potilas pystyy vielä liikuttamaan kättään, tarkoittaa se, että hän ei vielä ole hypnoosin tilassa. Sano hänelle silloin, että tämä ei ole poikkeuksellista ja monet ihmiset eivät onnistu tässä testissä heti. Pyydä häneltä lisäksi vahvistuksia (ja yleensä hän antaa sen), että hän tuntee tietyn asteisen raskauden ja selvitä hänelle, että toisella yrityksellä luultavimmin onnistuu.

Jos suggestio onnistui, mikä useimmiten tapahtuukin, ei potilas pysty liikuttamaan kättään hiukkaakaan: jokaista koukistajalihaksen supistusta vastaan on samanlainen tai voimakkaampi ojentajalihaksen supistus. Käsi pysyy jäykkänä ja vastustelu näkyy pienenä tärinänä lihaksissa.

Jos potilas pelästyy todetessaan, ettei hän pysty enää liikuttamaan kättään, sano hänelle, että tässä on kyse hypnoosissa tarvittavasta prosessista – aivan samalla tavalla kädestä tehtiin epätavallisen kevyt. Käden raskauden tarkistamisen jälkeen anna potilaan levätä muutama minuutti ja anna hänelle muutama suggestio rentoutumiseen tai uneen. Vasta tämän jälkeen voidaan siirtyä silmäluomien katalepsiaan.

Menetelmä 2: Silmäluomien katalepsia

Tässä, kuten kaikissa muissakin testeissä, on tärkeää valita oikea hetki antaa tämän tapainen suggestio:

”Olet täysin rauhallinen ja rento. Kaikki kehosi lihakset ovat rennot: pään, kaulan, hartioiden, käsien, jalkojen ja koko kehosi lihakset ovat rennot. Hengityksesi on syvää, hidasta ja tasaista. Haluat erittäin, oikein, oikein kovasti nukkua.

Tunnet miellyttävän lämmön tunteen, olosi on hyvä. Tiedostat, ettet kuule mitään muuta kuin ääneni. Tunnet, että silmäluomesi ovat erittäin painavat, kuin lyijyä. Silmäluomesi ovat kuin kiinni liimatut ja kun yrität avata ne, ne pysyvät kiinni, kunnes annan käskyn avata ne. Ne ovat kiinni, liimattu yhteen ja mitä enemmän yrität avata niitä, sen tiukemmin ne pysyvät kiinni ja liimaantuvat yhteen.

Yritä rauhallisesti avata ne – ja tulet vakuuttuneeksi siitä, että se on mahdotonta.”

Lähes kaikissa tapauksissa tämän suggestion jälkeen potilas ei pysty avaamaan silmiään.

Jos hän kuitenkin pystyy avaamaan silmänsä, sano hänelle, että hänellä on jokin erityinen vastustus, eivätkä edelliset suggestiot ja uni siksi vaikuttaneet. Neuvo häntä keskittymään uneen pyrkimättä pitämään silmiä auki tai sulkemaan ne vapaaehtoisesti. Paina sitten omilla sormillasi kevyesti potilaan silmäluomiin ja sulje ne kevyesti. Puhu hänelle samalla, että seuraavassa istunnossa hän vaipuu syvempään rentouden tilaan, unen kaltaiseen.

Tämän jälkeen toistetaan unisuggestio, jotta niiden vaikutuksen jälkeen voidaan siirtyä seuraavaan testiin (jotkin potilaat, joilla silmäluomien katalepsia ei tehoa, eivät pysty siinäkään vaipumaan syvään transsiin).

Menetelmä 3: Anestesia

Anestesiaan pääsemistä edellyttää hyperestesia-suggerointi (lisääntynyt tuntoherkkyys), minkä saavuttaminen on yleensä helpompaa. Tätä varten potilaalle annetaan seuraava suggestio:

”Kuvittele, että olet suuressa tilassa, jossa on kylpyamme täynnä höyryävän kiehuvaa vettä. Sillä hetkellä, kun näet ammeen, nostat koko oikean kätesi. Laske se taas alas. Nyt lähestyt ammetta ja haluat tietää, kuinka lämmintä vesi on. Lasket oikean kätesi ammeeseen ja tunnet kuumuuden. Sillä hetkellä, kun tunnet kuumuuden, näytä se minulle nostamalla kätesi.

Kätesi nousee, se on erittäin hyvä. Nyt kosken oikean kätesi kämmenselkää neulankärjellä. Kätesi on tullut niin herkäksi, että tunnet samalla voimakasta kipua. Nyt kosken toiseen käteesi, etkä tunne mitään kipua.”

Heti kun kosket potilaan oikeaa kättä, hänen kasvonsa vääntäytyvät kivusta. Jos potilas ei kummankaan kämmenen kohdalla osoita mitään kohonneen tuntoherkkyyden merkkejä, sano hänelle, että hänen pitää harjoitella tätä varten, ennen kuin hän tuntee eron ja että olet aivan varma, että se onnistuu seuraavalla yrittämällä.

Jos hyperestesia on saavutettu, voit jatkaa anestesiaan.  Yleensä ensimmäisellä istunnolla ei saavuteta täyttä kivuttomuutta, mutta kuitenkin pystytään alentamaan sensorista herkkyyttä. Tässä tarkoituksessa anna potilaalle tällainen suggestio:

”Samalla kun oikea kätesi on tullut erittäin herkäksi, vasen on menettänyt tuntonsa. Jos pistän sitä, et tunne kipua, kuten toisessa kädessä. Kuvittele, että kädessäsi on paksu nahkahansikas. Kun olet kuvitellut hansikkaan, näytä se minulle nostamalla kättäsi. Koko kätesi tuntee tämän hansikkaan, ja kun pistän sitä neulalla, muodostuu sinulle mielikuva, että pistän vain hansikasta. (Käsi nousee.)

Nyt annan sinun tuntea eron pistäen ensin toista kättä ja sitten toista (tee myös niin). Nyt vasen kätesi on yhä puutuneempi, eikä tunne kipua. Tunnottomuus on levinnyt koko kämmeneen, sormiin ja nyrkkiin. Sinusta tuntuu, että kätesi on tehty puusta. Et enää tunne kipua. Tunnetko puutumisen?”

Jos potilas vastaa, että tuntee vielä kivun, sano hänelle, että kipu on huomattavasti heikompi kuin toisessa kädessä. Ja että seuraavassa istunnossa hän vasen kätensä tuntee vielä vähemmän.

Menetelmä 4: Amnesia

Anestesian jälkeen syvennetään potilaan transsia, jolloin saavutetaan amnesia (eräs muistin menettämisen muoto, jossa on muistiaukkoja ja joka usein saavutetaan syvässä transsissa. Mutta voi olla, että syvä transsi tulee myös ilman amnesiaa). Se eroaa aiemmin kuvailluista hypnoottisista ilmiöistä siten, että se voidaan todeta vasta potilaan herättyä hypnoosista.

Amnesia voi tulla sekä spontaanisti että se voidaan synnyttää jälkihypnoottisella suggestiolla. Tämä voidaan tarkistaa selvittämällä niitä asioita, jotka potilas on ehkä unohtanut transsista. Jos hän kuitenkin muistaa kaiken, tee hänen kanssaan muutama harjoite tarkoituksena, että hän unohtaa tietyt transsissa tapahtuvat asiat tai koko prosessin, sillä psykoterapeuttisessa työssä tarvitaan amnesiaa. Tähän voidaan käyttää seuraavaa keinoa.

Anna potilaalle seuraavalla istunnolla, juuri ennen istunnon loppua tehtävä kuvitella, että hän nukahtaa kotonaan ja näkee unta. Pian tämän jälkeen suggeroi häntä, että hänen pitää herätä ja avata silmänsä – minkä jälkeen hän on siinä kuvitelmassa, että hän todellakin heräsi syvästä unesta. Hän muistaa selväsi unensa, mutta muita transsin tapahtumia hän ei muista tarkasti. Hän on voinut unohtaa jotkut niistä täysin. Jos et tämän istunnon aikana pysty suggeroimaan potilasta edes osittaiseen amnesiaan, niin seuraavalla istunnolla sanot hänelle, että se on normaali ilmiö ja on vain avuksi terapiassa. Lisää, että unohtaminen olisi erittäin helppoa, jos hän vain ei kiinnittäisi huomiota muutamiin asioihin, ja esimerkkinä voit antaa hänelle niitä tapahtumia, jotka potilas unohti viime transsin aikana. Selitä hänelle, että tänään hän unohtaa suuren osan, ellei jopa kaikki istunnon tapahtumat.

Lopuksi suggeroit, että ennen heräämistä hän alkaa nähdä unta ja että hän herää juuri silloin. Sano hänelle, että vaikka heräämisen jälkeen hän muistaisi unen, niin suurimman osan tai jopa kaikki muut tapahtumat hän unohtaa.

Nyt potilas on hallinnassasi niin, että suggeroitujen käskyjen avulla voit vaikuttaa häneen, kuten itseesi PSI-tietoisuuden tilassa.

Heterosuggestio

Ennen kuin annat potilaalle suggeroidun käskyn, on sinun huolehdittava siitä, että hän ei yhtäkkiä herää hypnoottisesta transsista. Kun haluat kysyä häneltä esim. psykoanalyysiä varten hänen persoonastaan tai regressioterapiassa (ks. luento 20) hänen entisistä elämistään maan päällä, niin anna hänelle esim. tällainen suggestio:

”Olet täysin rento, täysin vapautunut, nukut. Vaikka nukut, pystyt puhumaan kanssani. Pystyt vastaamaan kysymyksiini heräämättä, heräämättä. Puhut niin kuin ihmiset puhuvat unissaan.”

Ensimmäisten kysymysten, jotka kysyt, on oltava yksinkertaisia – esim. perhettä, työtä tms. koskevia – eivätkä ne saa herättää pelkoa. Myöhemmin, analyysivaiheessa, voit käyttää vapaan assosiaation tekniikkaa ja houkutella potilasta ilmaisemaan ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä tulee. Hypnoottisessa regressiossa käytetään luennolla 20 esitettyjä itsehypnoottisen regression sääntöjä.

Nyt potilas tuntuu olevan siinä tilassa, että voit käsitellä potilaan aivokuoren sisäisiä työstämis- ja säätömekanismeja, jotta siellä voidaan saavuttaa ne samat vaikutukset, jotka itse voidaan saavuttaa PSI-tietoisuuden tilassa itsesuggestiolla: tätä varten sinun on annettava seuraavanlainen suggestio (jota muotoilet halutun päämäärän mukaan).

Seuraava hypnoosi koskee positiivisia sensorisia hallusinaatioita. Ne vastaavat itsesuggestiolla aiheutettuja kuvitelmia ja niitä saavat aikaan ensi sijassa ne hypnotisoijat, jotka hypnotisoivat esiintymislavalla vapaaehtoisia henkilöitä näytöstarkoituksessa: he suggeroivat näitä ihmisiä, että heillä on esim. valtavan kuuma (minkä jälkeen he alkavat riisua vaatteitaan) tai että he ovat kanoja (hypnotisoitu alkaa enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi matkia kanan liikehdintää ja ääntelyä).

Tällainen halpa näytösluontoinen ”taikuus” ei ole näiden luentojen aihe, mutta kun tarvitaan rentoutusta, voidaan helposti käyttää myönteisiä sensorisia hallusinaatioita:

”Kuvittele nyt, että lähdet kanssani tästä paikasta. Nyt me olemme keväisellä kukkaniityllä. Sää on kaunis, pilvettömältä taivaalta paistaa aurinko, linnut laulavat ja kaukana solisee puro.

Haluan, että kuvittelet tämän näkymän mahdollisimman selkeästi ja nostat kätesi, kun näet sen, mitä kuvailen.

Edessämme on korkea koivu, jossa on vaalean vihreät lehdet. Katso koivuun. Näetkö sen? (Potilas nostaa kätensä.) Katsot koivua tarkasti. Sen yhdellä oksalla istuu lintu. Jos näet linnun, nosta kättäsi. Lintu alkaa laulaa. Kuuletko sen? Jos kuulet, nosta kättäsi.”

Jälkihypnoottinen suggestio

Toisen tekemässä, kuten myös itsehypnoosissa, on mahdollista antaa jälkihypnoottisia suggestiokäskyjä (ks. luento 11) ja se on paikallaan näistä syistä:

-       sen avulla voidaan saada suggestio vaikuttamaan hypnoosi-istunnon jälkeenkin (mikä on tärkeää kaikissa suggestioissa, jotta voidaan lopettaa maaninen käyttäytyminen, parantaa elimelliset vammat ja sairaudet tai tasoittaa henkilön psyykettä)

-       avainsuggestion avulla pystytään vähentämään minimiin se aika, jonka potilas tarvitsee saavuttaakseen hypnoottisen transsin tilan.

Kaksi helpoiten saavutettavaa jälkihypnoottista suggestiota ovat jälkihypnoottinen uni ja jälkihypnoottinen silmäluomien tärinä. Molemmat keinot voivat toimia myös testinä siitä, kuinka suuressa määrin potilas on ohjattavissa.

Saadaksesi potilaan jälkihypnoottiseen uneen, suggeroi häntä, että seuraavana yönä hän näkee hunajakennoja, minkä hän muistaa ja mistä hän kertoo seuraavalla istunnolla.

Jälkihypnoottisen silmäluomien tärinän aikaansaamiseksi sano potilaalle, että herätät hänet laskien hitaasti yhdestä viiteen. Viitosella hänen pitää avata silmänsä ja katsoa sinuun. Silloin hänen pitäisi huomata, että hänen silmäluomensa tärisevät, eikä hän pysty lopettamaan, vaikka yrittäisi kovinkin. Lisäksi sanot hänelle, että ehdotat, että hän sulkee silmänsä. Laske sitten yhdestä kolmeen ja kolmosella hänen pitäisi avata silmänsä ja huomata, että luomet eivät enää tärise.

Herättäminen

Ennen kuin herätät potilaan, anna hänelle jälkihypnoottinen avainsuggestio.

Sano hänelle, että seuraavan istunnon alussa lasket johonkin tiettyyn lukuun, jolloin hän vaipuu siinä samassa sellaiseen transsiin – ja vielä syvempään – kuin se, jossa hän on sillä hetkellä (lukujen sijaan voi valita minkä tahansa avainärsykkeen, vaikkapa kellon kilinän, välkkyvän valon tai avainsanan).

Itse herättämisen pitää tapahtua asteittain. Sitä edeltää aina suggestio hyvästä olosta ja rauhasta (kuten itsesuggestiossakin). Sano hänelle jotakin tällaista:

”Nyt herätän sinut. Transsisi kevenee pikku hiljaa ja lasken viidestä yhteen (eli vastakkaisessa järjestyksessä kuin alussa). Kun heräät, tunnet itsesi terveeksi ja levänneeksi, etkä tunne mitään epämiellyttäviä tuntemuksia. Tunnet itsesi sellaiseksi kuin olisit nukkunut pitkään ja makeasti.”

Toista sitten suggestio ja laske: ”Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi”.

Jotkut potilaat tuntevat heräämisen jälkeen raskauden tunnetta jäsenissä tai voivat pahoin. Jos nämä oireet eivät mene ohi itsestään, on potilas hypnotisoitava uudelleen, jotta hänelle voi antaa avun tuovan suggestion.

Joskus – tosin erittäin harvoin – törmätään potilaisiin, jotka eivät halua herätä: he joko jäävät transsiin tai vaipuvat syvään fyysiseen uneen. Tähän on erilaisia syitä: toiset tuntevat transsin niin mukavaksi, että haluavat pysyä siinä, toisilla toimii ”välttelymekanismi” ja he vaipuvat uneen.

Jos tällainen potilas ei taivu päättäväisiin (muttei uhkaaviin!) käskyihin, jätä hänet olemaan niin ja muutaman tunnin kuluttua hän herää itsestään.

Kun potilas herää, keskustele hänen kanssaan siitä, miten hän koki transsin (jolloin saat myös tietoa transsin syvyydestä). Voit antaa potilaan kertoa vapaasti tai teet hänelle tiettyjä kysymyksiä.

Usein potilas vahvistaa, että hän ei nukkunut lainkaan. Tällöin hän ei siis ollut täydessä amnesiassa. Selitä silloin, että hypnoottinen uni ja yöuni eivät ole identtisiä (mistä jo aiemmin mainittiin) ja hypnoottisen unen aikana pystyy kuulemaan kaiken, mitä hypnotisoija puhuu. Lisää, että vasta syvässä transsissa hypnotisoitu pystyy unohtamaan, mitä hänelle on puhuttu istunnon aikana. Muista aina sanoa, että terapeuttinen vaikutus ei riipu transsin syvyydestä.

Usein potilas sanoo, että ei pystynyt toimimaan kaikkien suggestioiden mukaisesti. Vastaa hänelle, että seuraavalla kerralla se onnistuu paremmin.

Jotkut potilaat kertovat, että vaikka he ymmärsivät jotkut suggeroidut ilmiöt, eivät he heti menettäneet omaa hallintaansa, vaikka olisivat halunneetkin, vaan pystyivät kuitenkin vastustamaan terapeutin antamaa suggestiota. Vastaa, että ei ole tarkoituskaan poistaa potilaan omaa kontrollia hypnoosin aikana. Päinvastoin, yritetään nostaa potilaan itsehillintää ja sen kohoamista potilas on osoittanut sillä, että on ollut yhteistyössä vapaaehtoisesti terapeutin kanssa.

Pyydä lopuksi potilasta (ennen kaikkea, jos hän pystyy tekemään analyysin) kuvailemaan tarkasti sitä, mitä hän koki transsin aikana. Näin voit parhaiten määritellä, miten hän on ottanut vastaan tapahtuneen. Sanavalintoja, joita hän käyttää (esim. ”vaivuin, painuin, leijailin”), voit käyttää seuraavissa istunnoissa.

Katso harjoituksia

Sivun alkuun