Luku 16. Telepatia elänten ja kasvien kanssa
Alkusanat
Oletettavasti kaikki meistä ovat saavuttaneet kyvyn katsoa toisten ihmisten ajatusmaailmaa tekemällä luennon 15 harjoituksia. Näin on saavutettu yksi edellytys telepaattiseen aistimiseen (ja kommunikointiin), minkä oppiminen on luentojen 15 ja 16 harjoitusten tarkoitus.
Toinen edellytys eli etäisyydeltä vaikuttaminen, minkä opimme harjoitusten 16.1 ja 16.2 avulla, antaa meille mahdollisuuden edistää paranemista tai parantaa sairaita etäisyydeltä. Useimpien maiden lainsäätäjät ovat asettaneet kuitenkin tiettyjä rajoja, joita emme missään tapauksessa saa rikkoa.
Jos siis aikoo työskennellä tällä alalla auttaen ja parantaen, pitää kiinnittää huomiota seuraavan kappaleen kommentteihin ja saatava tarvittavien terveysviranomaisten lupa.
Telepaattiseen kanssakäymiseen ei tarvita minkäänlaista lupaa. Siihen tarvitaan vain kommunikointikumppani. Sellaisen löytäminen tuttujen keskuudesta ei aina ole helppoa varsinkaan yhä laajemmalle levinneen tiedettämme kohtaan tunnetun ennakkoluulon vuoksi. Mutta tätä varten on paljon opiskelutovereita (jotka meidän tavoin kykenevät telepaattiseen kanssakäyntiin).
Kappaleissa ”Telepatia ihmisen ja eläimen välillä” sekä ”Telepatia ihmisen ja kasvin välillä” opitaan, että eteemme aukeaa ihmisten ajatusmaailman lisäksi myös kasvien ja eläinten ajatusmaailma.
Luodaksemme henkisen yhteyden kasvi- ja eläinmaailman kanssa, mikä antaa mahdollisuuden sekä lukea ajatuksia, että myös vaikuttaa ja parantaa etäisyydeltä sekä käydä järkevää keskustelua, ei tarvita erillisiä harjoituksia, sillä nämä asiat toimivat samojen sääntöjen mukaan kuin ihmisten välinen telepatia.
Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä sujuisi menestyksekkäästi. Lisäksi harjoituksia tekemällä ja telepatiaa testaamalla saavutetut taidot kohottavat huomattavasti parapsykologista tiedon tasoa. Älä missään tapauksessa vähättele saavutuksiasi, vaan ilmoita tutkimuskeskukseen tieteellistä tilastointia ja mahdollista julkaisua varten.
Tarkoituksellinen telepatia ihmisten välillä
Tärkein edellytys telepaattisen yhteyden luomiselle muiden ihmisten kanssa, varsinkin ajatusten lukemiselle etäisyydeltä, saavutettiin edellisen luennon harjoituksilla. Meillä ei vielä ole riittävästi kykyjä säteillä omia ajatuksia vastaanottajalle amplitudin mukaan moduloituina kosmoenergeettisinä impulsseina, jotta pystyisimme käytännössä kommunikoimaan molemminpuolisesti.
Vaikuttaminen etäältä
Valkovenäläinen kaupunki Gomel. Suuren yleisömenestyksen saaneen näytelmän aikana näyttämölle ilmaantuu yhtäkkiä kaksi sotilasta univormuissaan ja ilmoittaa hämmästyneelle yleisölle, että näytös keskeytetään. Sitten illan tähti, Volf Messing –niminen telepaatti saatettiin teatterin luona odottavaan autoon ja hänet vietiin pois.
Oli vuosi 1940 ja se oli aikaa, jolloin Stalinin Neuvostoliitossa miliisi ja turvallisuuspalvelu pidättivät ihmisiä ja lähettivät heidät ikuisiksi ajoiksi tuomitsematta ja jälkiä jättämättä kauas Siperiaan.
”Entä matkalaukkuni ja hotellilaskuni?” – Messing kysyi sotilailta.
”Matkalaukku ei ole tarpeellinen ja lasku on jo hoidettu”, hänelle vastattiin. ”Saavuimme jonnekin” – Messing kertoi myöhemmin ”ja minut vietiin johonkin asumukseen. Se vaikutti hotellilta. Jonkin ajan kuluttua minut vietiin toiseen huoneeseen, johon astui myös viiksekäs mies.”
Yhtäkkiä parapsykologi Messing oli kasvokkain suuren diktaattorin Josif Stalinin kanssa. Stalin halusi hänen kertovan, mitä Puolassa tapahtuu ja mitä suunnitelmia Puolan hallituksella oli. Sitten Stalin kysyi joistakin Messingin vaikutusvaltaisista ystävistä, joita hänellä oli valtavasti. Messing ei nimittäin ollut tavallinen yliaistillinen ihminen, vaan kuuluisa meedio, joka matkusti ympäri maailmaa ja jonka paranormaaleja kykyjä testattiin samoissa määrin kuin Albert Einsteinin, Mahatma Gandhin ja Sigmund Freudin. Messingin ystäviin kuului myös Puolan hallituksen jäseniä sekä jo kuollut sotamarsalkka Pilsudski.
Tämän ensimmäisen tapaamisen jälkeen nämä kaksi niin erilaista ihmistä tapasivat vielä monta kertaa. Stalin tiesi Messingin kyvystä projisoida omia ajatuksiaan toisen ihmisen aivoihin ohjatakseen tämän ajatuksia tai sekoittaakseen tämän ajatukset. Stalin halusi saada todisteita ja määräsi Messingin tekemään ”psyykkisen” pankkiryöstön ja varastamaan 100 000 ruplaa, jostakin moskovalaisesta pankista, missä Messingiä ei tunnettu.
”Menin pankin kassalle ja ojensin virkailijalle tyhjän vihosta revityn paperiliuskan” – Messing kertoi myöhemmin. ”Sitten avasin salkun ja nostin sen luukulle.” Messing antoi virkailijalle ajatusten välityksellä käskyn maksaa hänelle tämä valtava summa. Kassanhoitaja tutki tarkasti tyhjää listaa ikään kuin siinä olisi ollut maksumääräys, avasi kassakaapin, otti sieltä 100 000 ruplaa ja antoi sen asiakkaalle. Messing todisti siis vakuuttavasti, kuinka vahvat telepaattiset kyvyt hänellä on. Sitten hän antoi rahat takaisin virkailijalle. Tämä katsoi hämmästyneenä ensin Messingiä, sitten rahamäärää, tyhjää paperiliuskaa ja sai sydänkohtauksen.
Stalin oli innoissaan ja ehdotti seuraavaa, mielenkiintoisempaa testiä. Messing vietiin tätä varten tärkeän hallintoviraston tiloihin. Kolme eri vartijaryhmää sai määräyksen katsoa, ettei Messing missään tilanteessa pääse pois tiloista ja rakennuksesta.
”Täytin tehtävän helposti,” – Messing kertoi – ”mutta kun menin ulos, en voinut vastustaa kiusausta olla vilkuttamatta korkeatasoiselle hallituksen virkamiehelle, joka katsoi ylimmäisen kerroksen ikkunasta alas.”
Näiden tapahtumien aitoutta ei kannata epäillä, sillä ne on julkaistu Messingin elämäkerrassa ”Itsestäni”
tunnetussa neuvostoliittolaisessa lehdessä ”Tiede ja uskonto”. Kuitenkin nämä olivat vain huippu Messingin paranormaalista henkisestä kehityksestä, mikä oli alkanut hänen ollessaan 11-vuotias.
Hän asui silloin vanhempiensa kanssa Varsovan lähellä Gora Kalwarian kaupungissa, joka kuului silloin vielä Neuvostoliittoon, ja tunsi yhä voimakkaampaa vetoa lähteä tutkimaan maailmaa. Kerran hän karkasi kotoaan lähteäkseen junalla Berliiniin taskussaan vain 18 kopeekkaa. Rahan puutteessa hän kapusi lähes tyhjään vaunuun istuimen alle ja nukahti heti.
”Tietenkin konduktööri huomasi minut heti, eikä minulla ollut lippua. ’Nuori mies’ – pystyn yhä kuulemaan konduktöörin äänen korvissani – ’näyttäkääpä matkalippunne.’ Ojensin hermostuneena ja jännittyneenä hänelle paperinpalasen, jonka olin repinyt vanhasta lehdestä. Katseemme kohtasivat. Toivoin kaikin voimin, että konduktööri kelpuuttaisi tämän paperinpalan lipuksi.
Konduktööri katsoi paperia ja käänteli sitä päättämättömänä kädessään. Yritin kaikin voimin ja sain pakotettua hänet tahtooni. Hän leimasi paperinpalani. Sitten konduktööri palautti ’lipun’ minulle ja kysyi, miksi olin mennyt istuimen alle, jos minulla kerran oli lippu. Nouse ylös istumaan, kahden tunnin kuluttua juna saapuu Berliiniin. ”Se oli ensimmäinen voitonnäyte suggerointitaidoistani” – Messing kertoi myöhemmin muistelmissaan. Saavuttuaan Berliiniin hän työskenteli ensin kuriirina eurooppalaisessa osassa ja sitten kuuluisassa Wintergartenissa, missä hän esitti fakiiria. Siinä häntä auttoi kyky puuduttaa oma kehonsa: hän ei näyttänyt tuntevan kipua, kun hänen rintaansa työnnettiin valtavia nauloja. Hän esitti myös ihme-etsivää, joka löysi katsojilta heidän näkymättömissä olevia korujaan ja muita esineitä.
Vuonna 1915 Messingin impressaari järjesti hänelle esityksen Wieniin, missä siitä tuli vetonaula. Siellä järjestettiin kenties historian kaikkein hauskin parapsykologinen testi.
Albert Einstein kutsui telepaatin luokseen. Jo tuolloin maailmankuulun suhteellisuusteorian keksijän työhuoneessa Messing tutustui psykoanalyysin kehittäjään Sigmund Freudiin (jonka on kerrottu sanoneen, että jos hänellä olisi ollut mahdollisuus elää toinen elämä, olisi hän omistanut sen parapsykologian tutkimiselle). Freud oli niin hämmästynyt Messingin psyykkisistä kokemuksista, että päätti tehdä tämän kanssa kokeita. Freud oli lähettäjän roolissa. ”Muistan aina Freudin antaman henkisen käskyn” – Messing muisteli – ”Mene kylpyhuoneeseen ja ota kaapista pinsetit. Tule sitten Albert Einsteinin luo ja ota häneltä kolme karvaa tämän muhkeista viiksistä.”
Haettuaan pinsetit Messing lähestyi epävarmasti kuuluisaa tiedemiestä, pyysi tältä anteeksi ja selitti Freudin toivomuksen. Einstein hymyili ja antoi luvan nyppiä kolme viiksikarvaa.
Messing kykeni siis sekä vaikuttamaan etäältä että myös lukemaan toisten ajatuksia.
Seuraavien kymmenen vuoden aikana hän esiintyi Lontoossa, Pariisissa, Roomassa, Varsovassa ja Tukholmassa sekä lähes kaikkialla maailmassa. Hän esiintyi Brasiliassa, Argentiinassa, Australiassa ja joissakin Aasian maissa.
Nyt jotkut meistä ajattelevat, että Messingin kyvyt olivat todella ilmiömäiset. Vai oliko hän vain taitava hypnotisoija, joka ensin hypnotisoi ’uhrinsa’ antaakseen tälle sitten tiettyjä suggestioita? Kyllä oli! Tosin vain sillä erotuksella, että saattaakseen toiset hypnoottiseen tilaan ja sitä seuraavaan suggestioon, hän ei käyttänyt sanoja, vaan teki sen telepaattisesti. Näin ollen voimme täysin verrata etäisyydeltä vaikuttamista etäisyydeltä hypnotisointiin. Molemmissa tapauksissa toimintamekanismit ovat samanlaiset, vain käytäntömenetelmät ovat erilaiset.
Etäältä parantajien toiminta perustuu myös etäältä hypnotisoimisen periaatteeseen. He vaivuttavat potilaansa hypnoosiin (potilas ei huomaa tätä) - ja näiden sairaskertomuksen hypnotisoija on saanut joko potilaan täyttämästä kaavakkeesta tai lukemalla ne telepaattisesti potilaan ajatuksista – ja antavat potilaalle paranemissuggestion (tai muun suggestion) niin kuin olemme oppineet luennoilla 11, 12 ja 13.
Telepaattisen suggestion epäonnistumisen mahdollisuus on yhtä pieni kuin itsesuggestiossakin edellyttäen tietenkin, että parantajalla on mainitut telepaattiset kyvyt. Ei siis ollut yllättävää, että 39-vuotias, sveitsiläinen parantaja Freddy Wallimann Lungernista pystyi todistamaan pystyvänsä parantamaan etäältä televisiokameroiden edessä Saksan televisiossa (ZDF, Saksan toinen televisio). Hänelle annettiin valokuvia ja kerrottiin neljän perinteisen lääketieteen mukaan parantumattoman sairaan saksalaisen sairaskertomus. Hänen piti parantaa nämä sairaat etäältä vaikuttamalla näihin siis noin 500 km:n päästä (Walliman kutsuu tätä kosmisten värähtelyjen lähettämiseksi).
Nuorin potilas oli Haike H. (10 v.), joka oli sairastanut kaksivuotiaasta asti ekseemaa eli ihosairautta, johon liittyi voimakas kutina (ks. luento 13). Lukuisat sairaalakäynnit ja lääkehoidot mm. kortisonilääkkeillä eivät olleet tuottaneet tulosta.
Toinen potilas oli Ursula R. (64 v.) ja hän oli saanut vuotta aikaisemmin aivohalvauksen matkallaan Turkissa. Siitä huolimatta, että hänet vietiin heti sairaalaan, hänen vasen kätensä ja jalkansa jäivät halvaantuneiksi. Hoitavat lääkärit eivät pystyneet antamaan hänelle pienintäkään toivoa palautumisesta ennalleen tai edes tilanteen paranemisesta.
Günther K (59 v.) oli kärsinyt kymmenen vuotta käsien ja jalkojen etenevästä halvaantumisesta ja oli jo muutaman vuoden joutunut olemaan pyörätuolissa. Lukuisat lääkärit, joiden luona hän oli käynyt, eivät pystyneet parantamaan häntä, eivätkä pystyneet myöskään antamaan minkäänlaista diagnoosia.
Neljäs ja vanhin potilas oli Helena V. (78 v.), jolla oli ollut jo 40 vuotta n. 20 cm:n avohaava vasemmassa jalassaan nivelen alapuolella. Mitään paranemistuloksia ei ollut ja hän kärsi jatkuvasti voimakkaista kivuista.
Vain kolmen kuukauden etäisyydeltä parantamisen jälkeen Wallimann sai aikaan muutoksia sairauksien kulkuun, mistä potilaat raportoivat ja esittivät todisteita valokuvin ZDF:ssä (lähetys oli 1.9.1985).
Haike H:n koko ihoa kattava ihottuma oli vähentynyt huomattavasti ja mätäpaiseet olivat vetäytyneet. Haiken sanojen mukaan hänen ihonsa oli vielä kuiva, muttei enää kutissut.
Koti- ja puutarhapuuhissaan kuvattu Ursula R. kertoi uskaltaneensa kantaa kädessään tarjotinta jo pari viikkoa. Aiemmin vasemman käden sormet eivät olleet kyllin vahvat tähän. Hänen terapeuttinsa piti ihmeellisenä, että käsiin ja jalkoihin on jälleen tullut liikkuvuutta noin nopeasti.
Helena V:n haavan reunat olivat alkaneet parantua, pienemmät haavat olivat kadonneet kokonaan, eikä haava enää märkinyt. Jopa 40 vuotta jatkuneet unta häirinneet kivut olivat kadonneet jälkiä jättämättä.
Vain Günther K:n sairauteen Wallimannin hoito ei vaikuttanut. Mutta kuitenkin yhä pyörätuolissaan istuen Günther kertoi, että sallii Wallimannin vaikuttaa paranormaalisti itseensä: ”Itsessään tilanteeni ei ole muuttunut. Kuitenkin ensimmäisten neljän viikon aikana heräsin kerran yöllä tunteeseen, että pystyn kävelemään. Nousin sängystä ja jalkani tottelivat minua ja pystyin kävelemään ilman keppejä tai muita apuvälineitä. Seuraavana aamuna tilanne oli kuitenkin entinen.”
Parannustapahtuman aikana vaikuttivat Wallimannin telepaattisten suggestioiden lisäksi myös potilaiden itsesuggestioprosessit – hehän tiesivät tapahtuman päämäärät ja odottivat kovasti menestyksekästä lopputulosta. (Jotta koe olisi ollut täysin tieteellinen, ZDF:n olisi pitänyt järjestää Wallimannille kontrolliryhmä, jossa potilaat eivät olisi tienneet parantamistapahtumasta etukäteen.) Nämä esimerkit osoittavat meille kuitenkin, miten me pystymme vaikuttamaan muihin (myös eläimiin ja kasveihin) telepaattisesti ajatuksissamme ja näin taivuttaa heidät tahtoomme.
Pystyäksemme toteuttamaan tämän, on meidän vain siirryttävä henkisesti PSI-tietoisuuden tasolla ’”vastaanottajan” aallonpituudelle, jotta voimme vaikuttaa ajatuksillamme juuri häneen eikä kehenkään muuhun (luonnollisesti tässä voi tahattomasti vaikuttaa useisiin henkilöihin tai ryhmiin). Lisäksi on avattava yhteys otsachakran ja otsalohkon välille (mahdollista nadin välityksellä) sekä aktivoitava otsachakra niin, että voimme tämän lähetysantennin avulla säteillä amplitudin mukaan moduloituja kosmoenergeettisiä ajatuksia.
Etäältä vaikuttamiseksi säteilemämme ajatukset on kuitenkin lähetettävä riittävän voimakkaalla impulssilla, jotta vastaanottajassa syntyisi odottamamme reaktio: säteilyn pitäisi virrata aktivoimattoman kruunuchakran läpi (ja sillä on heikko vastaanottokapasiteetti, minkä vuoksi meiltä menee paljon voimaa hukkaan) aivokuoren ja aivokuorenalaisiin rakenteisiin ja siellä aiheuttaa bioenergeettisen kanssakäymisen keinoin hermoärsykkeitä, jotka muuttuvat voimakkaammiksi kuin vastaanottajan omat ärsykkeet. Voimakkaampia siksi, koska toisin kuin itsehypnoosissa ja hypnoosissa ei telepaattisessa suggestiossa ole mahdollisuutta etukäteen hypnotisoida tai hypnotisoitua. Tämä on syy siihen, miksi vastaanottajat yleensä eivät huomaa heihin lähetettyä etäisyydeltä annettua vaikutusta. Heille annetut paranemissuggestiot kulkeutuvat tietoisuuden ohi suoraan toimintakohteisiin – he tulkitsevat autonomisiin aivokuorenalaisiin osiin ja välittömästi otsalohkoon kulkeutuneet ajatukset, mallit, kuvitelmat tai toimintamotivaatiot oman hermotoimintansa, oman tahtonsa ja oman elämyksensä tulokseksi.
Tässä kohtaa antaaksemme ajatuksillemme menestyksekkääseen etäältä vaikuttamiseen tarvittavan impulssin, on ensinnäkin lisättävä nadin siirtotilavuutta otsalohkon ja otsachakran välillä ja toiseksi kohotamme tämän kosmoenergeettisen lähetysantennin säteilyvoimakkuutta harjoituksella 16.1: Otsachakran aktivointi.
Kun opittu on otettu käytäntöön, voidaan siirtyä harjoitukseen 16.2: Yleinen vaikuttaminen etäältä, jonka avulla voidaan positiivisesti vaikuttaa koko ympärillä olevaan elävään maailmaan ja harmonisoida sitä. Tässä onnistutaan varmasti ja siten voidaankin mm. ilman vastoinkäymisiä rakentaa elämää vaikuttamalla sekä muihin että itseemme.
Luonnollisesti meidän on nyt mahdollista vaikuttaa telepaattisesti lähetetyllä suggestiolla kehen tahansa ihmiseen. Näin on siis muistettava perusperiaate olla antamatta suggestiota, joka aiheuttaa vahinkoa vastaanottajalle (vaikka se olisikin hyödyksi itselle).
Esimerkkinä hyödyllisestä ja moraalisesti oikeasta etäisyydeltä vaikuttamisesta on jo mainittu henkinen parantaminen etäisyydeltä – tässä voimme toimia harjoituksessa 16.3: Etäisyydeltä parantaminen, mainittujen periaatteiden mukaan, mutta on kuitenkin ehdottomasti noudatettava kussakin maassa aiheesta säädettyjä lakeja (emmehän halua tehdä paranormaalilla toiminnallamme vastoin seuraavia lakeja):
- Saksassa parantamista saavat harjoittaa vain luvan saaneet ja itseoppineet lääkärit. Tämän säännön mukaan maksullista etäisyydeltä parantamista voivat harjoittaa siis vain nämä henkilöt. Maksutonta telepaattista parantamista ei ole kielletty eli kun maksua ei pyydetä eikä vastaanoteta.
- Itävallassa parantaminen on vain lääkäreiden etuoikeus. Itseoppineet lääkärit eivät saa parantaa edes käsien välityksellä.
- Ranskassa etäisyydeltä parantajan toimiin, vaikka rikkookin voimassaolevaa lakia, suhtaudutaan suvaitsevaisesti. Parantajia ei yritetä jahdata tuomiolle ja monissa kylissä heitä on enemmän kuin lääkäreitä.
- Englannissa henkinen parantaminen on sallittu, mutta kansanterveyslaitos ei tue sitä. Lisäksi 20 000 parantajaa toimii ongelmitta yhteistyössä suurimman osan englantilaisista lääkäreistä kanssa, ja parantajilla on pääsy lähes kaikkiin sairaaloihin.
Toinen telepatian käyttöalue on toimintaan johtavien ajatusten, mielikuvien tai impulssien siirtäminen suoraan vastaanottajan tietoisuuteen. Kokeilemme näitä etäisyydeltä vaikuttamisen monia eri puolia harjoituksen 16.4: Yksilöllinen vaikuttaminen etäältä, avulla ja samalla ajatusimpulssimme aiheuttavat vastaanottajan otsalohkossa (ei aivokuorenalaisissa alueissa, kuten etäisyydeltä parantamisessa) hermoärsykkeitä, joita tämä pitää omina ideoinaan, ajatuksinaan, tunteinaan, toiveinaan ja muistoinaan.
On ymmärrettävää, että vastaanottaja reagoi tähän odotetulla tavalla ja täyttää sen, mitä häneltä odotamme ja vaadimme. Doris Smotschimski Dettingenista, Saksasta kertoo: ”Telepatiasta tuli minulle eräänlainen harrastus. Käytän tätä seurustelumuotoa lähes joka päivä erilaisissa tilanteissa: kun tarvitsen jotakin tai haluan tietää jotakin… Voin ajatuksia lähettämällä saada ihmiset soittamaan minulle ja hoitamaan jotakin minulle.”
Tässä, kuten kaikissa telepaattisissa ilmiöissä, ei lähettäjän ja vastaanottajan välisellä etäisyydellä ole mitään merkitystä, mikä on todistettu menestyksekkäillä kokeilla, joita instituutin opiskelija Klaus Walbrecht Wellingtonista Uudesta-Seelannista on tehnyt etäisyydeltä vaikuttamisella: hän on jo kauan saanut Saksassa asuvat ystävänsä ja läheisensä soittamaan itselleen toivomalla sitä intensiivisesti ja säteillyt nämä toiveet tarkoituksella.
Yhteenveto:
Telepatian avulla voidaan lähettää tekstiä, suggestiota, ajatuksia, tunteita, mielikuvia ja teon motiiveja suoraan kenen tahansa aivokuoren ja aivokuorenalaisiin rakenteisiin niin, että tuottamalla henkilölle mielikuvia siirrytään hänen aallonpituudelleen, minkä jälkeen muodostetaan omassa tietoisuudessa ajatussisältöä ja säteillään se samaan aikaan ja johdonmukaisesti aktivoidun otsachakran kautta.
Kommunikointi
”Tulevalla avaruuslentojen aikakaudella telepaattiset kyvyt ovat välttämättömyys. Ja ne auttavat ihmiskuntaa kehittymään. Siinä missä avaruusalukset avaavat ihmisille maailmankaikkeuden salaisuuksia, johtaa psyykkisten ilmiöiden opiskeleminen ihmishengen salaisuuksien äärelle. Näiden kahden asian ratkaiseminen takaa ihmisen täydellistymisen korkeimmalle tasolleen.”
Kun venäläinen nykyaikaisen avaruusalussuunnittelun perustaja Konstantin Tsiolkovski kirjoitti 1930-luvulla nämä sanat, ei kukaan vakavasti otettava tiedemies ajatellut, mitä mahdollisuuksia on tietojen lähettämisessä ajatusten välityksellä. Parapsykologiset tutkimukset olivat vielä alkutekijöissään 1900-luvun alussa, eikä kukaan vielä uskaltanut haaveillakaan siitä, että joskus sellaiset tutkimuskeskukset ja instituutit kuin meillä nyt on, avaavat tämän kommunikointireitin kaikille kiinnostuneille.
Vuonna 1967 (eli n. 20 vuotta ennen tämän luentosarjan valmistumista) neuvostoliittolainen erikoislehti ”Merivoimien uutiset” ilmoitti, että telepaattinen yhteys kosmonauttien välillä olisi helpompi toteuttaa avaruudessa kuin maan päällä. Lisäksi lehdessä kirjoitettiin, että kosmonauttien koulutukseen kuuluu myös yliaistillinen osuus.
Samana vuonna eräs kuuluisa amerikkalainen ilmoitti, että neuvostoliittolainen parapsykologi kertoi hänelle ”todella ilmiömäisistä” yliaistillisista kokeista, joita neuvostoliittolaiset kosmonautit tekivät. Avaruudessa avaruusaluksessa olevalle kosmonautille annettiin radiolla käsky keskittyä tiettyihin asioihin. Sovittuna aikana maassa oleva telepaatti vastaanotti hänen ajatuksiaan. Amerikkalainen sai tietää neuvostoliittolaisilta ystäviltään, että kokeen tulokset on julistettu ehdottoman salaisiksi.
Kalifornialaisen parapsykologian säätiön puheenjohtaja San Diegosta oli ainoa amerikkalainen, joka vieraili vuonna 1966 Moskovassa ottaakseen osaa kollegojensa kokoukseen. Hän kertoi, että venäläiset tekivät kokeita yliaistimuksesta avaruuden painottomassa tilassa, mitä varten kosmonauteille opetettiin joogaa ja hypnoosia. «Oikeastaan», kertoi Kai Sterner, «he kyselivät meiltä enemmän kuin kertoivat itse.»
Jopa konservatiivinen Ippolit Kogan, Popovin mukaan nimetyn instituutin bioinformatiikan osaston johtaja, kertoi neuvostolehdistölle, että vastaisuudessa telepatiaa tullaan käyttämään siellä, missä ei ole mahdollista käyttää muita tiedonvälityskeinoja:
”Telepatiaa voi käyttää esim. avaruuslennoilla. Kuvitelkaa, että avaruusaluksen radioyhteys pettäisi. Pitäisi ilmoittaa telepattisesti maahan, että radio on rikki ja pyytää lähettämään apua”.
On vaikea arvioida, millä tasolla yliaistillisuuden tutkimus on ja missä arvossa venäläiset ja amerikkalaiset pitävät sitä: tiukka salailu on tiedonsaannin esteenä.
Kuitenkin on selvää, että sekä lännessä että idässä valtion telepaateilla on samat kyvyt kaksisuuntaisen telepaattisen keskustelun muodostamiseen. Telepaattinen kanssakäyminenhän on mahdollista kaikille, jotka ovat opetelleet ajatusten lukemisen ja etäältä vaikuttamisen.
On helppoa selittää, miksi asia on näin: jokaisessa ihmistenvälisessä keskustelutilanteessa on informaationvaihtoa. Telepaattisen keskusteluyhteyden luominen toisen ihmisen kanssa onnistuu, koska
- luemme hänen ajatuksiaan ja näin tiedämme, mitä hän haluaa kertoa samalla kun
- lähetämme omia ajatuksia telepaattisesti suoraan vastaanottajan tietoisuuteen.
Tästä seuraa, että kaksisuuntainen yhteys telepaattista kanssakäymistä varten on mahdollista jopa silloin, kun vain toinen keskustelukumppaneista on kouluttautunut parapsykologi (telepaatin kanssa keskustellessa ei keskustelukumppanin ole tarvetta projisoida ajatuksiaan telepaatin tietoisuuteen, sillä tämä osaa lukea ajatukset). Niinpä, kun yritämme telepaattista yhteyttä, ei erityisiä ennakkoharjoituksia tarvita, sillä meillä on jo kaikki tarvittavat edellytykset, ja näin voimme valita keskustelukumppaniksemme kenet tahansa.
On helpompaa ensimmäisillä kerroilla luoda telepaattinen yhteys sellaisen keskustelukumppanin kanssa, joka hallitsee ajatustenlukemisen ja etäisyydeltä vaikuttamisen taidon. Tähän tarvitaan harjoitus 16.5: Telepatia ihmisten kanssa. Voimme keskustella telepaattisesti kenen kanssa tahansa riippumatta siitä, hallitseeko tämä paranormaaleja kykyjä vai ei, sillä
- säteilemme tai projisoimme telepaattisesti oman osamme keskustelusta suoraan keskustelukumppanin tietoisuuteen ja
- pystymme saamaan selville hänen osuutensa lukemalla hänen ajatuksiaan.
Ihmisen ja eläimen välinen telepatia
Kehittyneimmillä eläimillä, kuten myös ihmisillä, on aivot, joissa on vaistokeskus, limbinen järjestelmä ja neokorteksi (eroa on vain aivojen osien koolla, ks. luento 2) sekä koko kehon kattava hermojärjestelmä. Niiden sensorisuus ja motoriikka ovat samankaltaiset kuin ihmisellä, niillä on tunteita, vaikka ne ilmentävät niitä eri tavoin kuin ihminen. Ne näkevät jopa unia, mistä on tutkimuksia (esim. jokainen koiranomistaja tietää, että nelijalkainen lemmikki murisee, haukkuu, liikuttaa silmiään ja sen tassut nytkähtelevät joskus unissaan – nämä kaikki ovat tyypillisiä toiminnallisen unen tuntomerkkejä).
Tästä seuraa kysymys, että miksi eläimet eivät sitten pysty lähettämään samoin signaaleja aivoistaan ja hermostostaan amplitudin mukaan moduloitua maailmankaikkeuden energiaa, minkä kouluttautunut parapsykologi pystyy ottamaan vastaan, tai mikseivät ne pysty ottamaan vastaan näitä signaaleja, joita niihin lähetetään vaikutettaessa etäältä?
Niillä käytännön tiedoilla, joita kaikilla maailman parapsykologeilla ja ennen kaikkea opiskelijoillamme tässä asiassa on, on yksiselitteisesti mahdollisuus olla telepaattisessa yhteydessä ihmisen ja eläimen kanssa!
Ja kuten ihmisten välisessä telepatiassa, erotetaan toisistaan:
- vaikuttaminen etäältä
- ajatusten lukeminen
- keskustelu (kommunikaatio).
Kolmessa seuraavassa kappaleessa tarkastelemme erikseen erilaisia telepatian ilmenemismuotoja eläimillä ja opettelemme luomaan vastaavia kontakteja. Erillisiä harjoituksia ennen telepaattista kontaktia eläimen kanssa ei tarvita, sillä telepatia eläimen kanssa noudattaa samoja sääntöjä kuin ihmistenkin välillä.
Vaikuttaminen etäältä
Siitä, että ihmisen ja eläimen välille voi luoda telepaattisen yhteyden, saatiin täsmällisiä todisteista vuonna 1924 venäläisen fysiologin Vladimir Behterin tutkimuksista. Hän kirjoitti sirkustaiteilija V. L. Durovista, jonka onnistui opettaa koiransa tottelemaan hänen telepaattisia käskyjään.
Ennen jokaista koetta Durov otti koiran pään käsiinsä, katsoi sitä herkeämättä silmiin (saadakseen koiran huomion, ks. luento 13) ja vasta silloin hän antoi koiralle telepaattisesti käskyn toimia.
Durov ei kuitenkaan muotoillut ajatuksiaan sanallisiksi käskyiksi – kuten on tavallista ihmisiin etäisyydeltä vaikuttamisessa - vaan yritti saada syntymään eläimen aivoihin mahdollisimman selkeästi elävän kuvan siltä odotettavasta toiminnasta.
Mitä tiiviimpi yhteys hänen ja koiran välillä oli, sen johdonmukaisemmin koira täytti siltä odotetut toimet – tämä toimii samalla tavoin myös ihmisten välisessä telepatiassa. On havaittu, että suurin osa opinto-ohjelman opiskelijoista onnistuu vaikuttamaan etäältä omaan lemmikkiinsä. Siitä kertoo esim. Ove Prinz Weinsbergistä, Saksasta:
”Minulla on sekarotuinen koira. Sain ensimmäisen kerran telepaattisen yhteyden juuri sen kanssa: Koirani makasi lattialla ja minä istuin kolmen metrin päässä tuolissa. Keskityin koiran selkään ja ajattelin samalla, että se tuntee pistoksen katsomassani kohdassa. Noin 15 minuutin kuluttua koira hyppäsi pystyyn kuin sitä olisi pistetty ja katsoi pelästyneenä minuun.”
Telepaattisesti pystytään, luonnollisestikin, vaikuttamaan myös eläimen autonomisiin rakenteisiin ja monet parantajat tekevätkin eläimille ”ihmeitä”, milloin eläinlääkäri ei ole pystynyt auttamaan. Opiskelijallamme Marion Wildemanilla, Leutkirchistä, Saksasta, on tästä kertomus:
”Pystyin aiheuttamaan paranormaaleja ilmiöitä ennen kaikkea kasveihin ja eläimiin. Kasvien lehdet tulivat muhkeammiksi, eläimet paranivat sairauksistaan nopeammin tai sain ne tekemään tehtäviä vaikuttamalla etäältä.”
Kun halutaan tehdä testejä etäisyydeltä vaikuttamiseksi eläimiin, toimitaan samalla tavoin kuin vaikutettaessa tai parannettaessa etäältä ihmisiä:
- siirrytään sen aallonpituudelle luoden samalla kuva tehtävästä
- muotoillaan ajatuksen sisältö selkeäksi ja eläväksi kuvaksi, ei sanalliseksi käskyksi
- säteillään ajatus yhtäjaksoisesti ja johdonmukaisesti aktivoidun otsachakran kautta.
Ajatusten lukeminen
”Tiedän omasta kokemuksestani, että minun ja minusta riippuvaisten, rakastamieni eläinten välillä syntyy kävelyllä heti kontakti tai selittämätön yhteys, jos ne joutuvat vaaraan. Kaksi kertaa olen kuullut erittäin selvästi koirani kutsun, kun olin vaimoni kanssa matkalla ja koira oli sillä aikaa eläinhoitolassa. En sanonut siitä vaimolleni, mutta palattuamme huomasimme koiran olevan sairas.
Toisella kertaa eräänä iltana maatessani sängyssä, kuulin taas kutsun tai ollakseni tarkka, se oli abstrakti, hiljainen, mutta kuitenkin todellinen yhteys papukaijani ja minun välillä. Se oli kuin avunpyyntö ja tiesin, että papukaijani kärsi ja ajatteli minua. Olin jälleen satojen kilometrien päässä kotoa, enkä taaskaan sanonut asiasta mitään. Palatessani huomasimme papukaijan murtuneen siiven ja irronneen kynnen. Toinen papukaija oli purrut sitä. En ollut lainkaan hämmästynyt. Ja vaikka lintujen hoitaja vakuutti olevansa tietämätön asiasta, olisin helposti voinut sanoa hänelle päivän ja jopa kellon ajan, milloin tämä oli tapahtunut.”
Se, mitä tunnettu kirjailija George Langelaan on kirjoittanut kirjassaan ”Strange Miracle” kokeistaan eläinten kanssa, muistuttaa vahvasti siitä, mitä opimme tällä luennolla spontaanista telepatiasta: äärimmäisen stressaavassa tilanteessa jopa henkilö, joka ei ole parapsykologi (Langelaanin mukaan eläimet kuuluvat tähän ryhmään) pystyy lähettämään niin intensiivisiä kosmoenergeettisiä ajatusimpulsseja, että emotionaalisesti sopiva vastaanottaja pystyy ottamaan ne vastaan (kuten kuka tahansa ihminen, jolla on kotieläin. Langelaan oli matkoillaan aina huolissaan kotiin jättämiensä lemmikkien voinnista).
Oikeastaan puhuttaessa tahdottomasta ajatusten lähettämisestä ei tarkoiteta ajatustenlukemista telepaattisessa mielessä, vaan ennemminkin spontaanista telepatiasta. Se, että ihmisen ja eläimen välillä on olemassa tällainen henkinen keskusteluväylä, on vahvistus siitä, että eläimet ihmisten lailla säteilevät hermotoimintojensa informaatiosisältöä amplitudin mukaan moduloituina kosmoenergeettisinä aaltokenttinä. Kun niiden elämä kulkee tavallisia polkujaan, on lähetettävän kosmisen säteilyn intensiivisyys paljon pienempi kuin stressitilanteiden aikana, ja kouluttautunut parapsykologi pystyy vastaanottamaan sitä - kuten kosmisen energian säteilyä - vain keskittymällä lähettäjäeläimeen. Tai voi olla aina valmis ottamaan vastaan eläimen ajatusimpulsseja, kun on kyseessä vahva emotionaalinen side lähettäjäeläimeen, mistä kertoo instituutin opiskelija Waltraud Radmer Hannoverista, Saksasta:
”Kaksi kissaani keskustelivat usein kanssani telepaattisesti tai unen välityksellä. Kerran yöllä näin unta, että kissani parittelivat onnistuneesti. Viikkoa myöhemmin tyttökissa lähetti minulle viestejä, että se voi todella pahoin ja siitä tuntui, että se kuolee. Jo kuukauden kuluttua oli selvää, että kissa odotti pentuja.
Myös kollini ilmoittaa usein yliaistillisesti omista tunteistaan ja peloistaan. Kerran huonosta ruuasta johtuen se sai munuais- ja virtsatietulehduksen. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kerran yöllä kissa ilmestyi uneeni ja pyysi itsepintaisesti apua. Lähdin heti sen kanssa eläinlääkäriin ja viikon kuluttua kissa oli jälleen terve.”
Rouva Radmerin kertomus on todiste mahdollisuudesta ihmisen ja eläimen väliseen telepaattiseen yhteyteen ja lisäksi siitä selviää, että eläimen telepaattisesti lähettämät ajatusmallit ja informaatio ovat sanattomia:
eläimet ajattelevat – kuten alkuperäiskansojen edustajatkin – peruskäsittein ja tuntein (poikkeuksia ovat ne eläimet, jotka ihmisen kanssa eläessään ovat voineet oppia tämän kieltä).
Perinteisen tieteen, joka on tottunut ajattelemaan vain ihmisen määreillä, tiellä ovat siksi vaikeudet ymmärtää eläimiä, koska niiden kuva- ja tunneajattelu ilmaistaan niiden ”kielellä”. Tämän ymmärtää paremmin, kun otetaan esimerkiksi delfiinit ja valaat, joiden aivot ovat tilavuudeltaan ja rakenteeltaan lähes ihmisaivojen kaltaiset.
Korkeasti kehittyneet meren nisäkkäät aistivat ympäristöään taidokkaan kaikuluotainsuunnistustekniikan avulla ja keskustelevat keskenään rikkaan ja monimutkaisen äännevalikoiman avulla, eikä äänteiden merkitystä ole tähän mennessä pystytty kaikista yrityksistä huolimatta tulkitsemaan. On kuitenkin todettu, että delfiinit keskustelevat keskenään kuvaillen kohteesta tulevaa kaikua.
Niinpä delfiinillä ei ole mitään tiettyä sanaa tarkoittamaan haita, vaan se lähettää naksuttelevia ääniä, joita se oli saanut omien ääntelyjensä kaikuna hain suunnalta. Tämän mukaisesti peruskommunikaatiomalli delfiinien kesken on ennen kaikkea äänteiden taajuuden luoma malli – tässä tapauksessa hain malli.
Meillä parapsykologeilla ei ole ongelmia ymmärtää eläimiä: ensinnäkin telepaattisten kykyjemme avulla voimme helposti välttää esteet, toiseksi olemme jo pidemmän aikaa sitten lakanneet ajattelemasta sanoin ja alkaneet ajatella kuvin.
Luemme siis eläinten ajatuksia niin, että henkisesti siirrymme niiden tiedostamatta (tai tietoisesti) lähettämälle kosmisen energian aallonpituudelle, otamme sitä vastaan aktivoidulla kruunuchakralla ja lähetämme sen sitten nadia pitkin otsalohkoon ja muutamme sen siellä sellaiseksi kuin se oli alun perin: kuviksi ja tunteiksi.
Tuskin tarvitsee selittää, että pystymme vastaanottamaan kuva- ja tunneinformaatiota sekä aivokuoren alueelta (tai sanallista informaatiota, josta puhutaan seuraavassa kappaleessa) että informaatiota aivokuorenalaisilta alueilta ja koko hermostosta (kuten esim. kipusignaaleja tai informaatiota autonomisten ohjausprosessien tilasta).
Kommunikointi
Amerikkalaisen Life-lehden toimittaja Annie Fediman tervehtii iloisesti haastateltavansa: ”Hei, Coco!” Tämä jättää tervehdyksen huomiotta ja kysyy varsin tylysti: ”Kultaiset hampaat?” Annie Fediman avaa ensin suunsa ja sanoo sitten: ”Valitan, ei ole kultaisia hampaita”. Sitten Coco kysyy uteliaana: ”Entä korvarenkaat?” Annie laittaa hiuksensa korvan taakse: ”Ei ole”.
Coco osoittaa toimittajan laukkua ja kysyy: ”Onko siellä konvehteja?” ja saa kieltävän vastauksen. Mutta Coco ei anna periksi, vaan haluaa nyt jotain muuta: ”Entä hiuspinni?” ”Kyllä löytyy”, ja Annie ottaa ruskean muovisen hiuspannan ja antaa sen Cocolle, joka laittaa sen ensin omaan päähänsä ja sitten kaulalleen. ”Kaulanauha on kaunis”, hän sanoo kohteliaisuutena.
Kuluu jonkin aikaa. Lopulta Coco väsyy ja lähtee toimittajan luota: ”Näkemiin”.
Seuraavana päivänä haastattelu jatkuu. Annie Fediman otti mukaansa pussillisen cashew-pähkinöitä ja hiuksissaan hänellä oli uusi panta.
Heti tervehdysten jälkeen Coco ottaa pähkinäpussin: ”Anna pähkinät minulle. Coco on tässä. Hyvä, oikein hyvä. Coco tykkää hyvistä vieraista”.
Viimeistään tässä vaiheessa selviää, että kyseessä ei ole tavallinen ihmisten välinen haastattelu. Coco on gorillanaaras, koko USA:n tunnetuin apina, lehdistön ja television kestotähti. Ja elävä esimerkki siitä, että järkevät kontaktit ihmisen ja eläimen välillä ovat täysin mahdollisia.
Se, että monilla eläimillä (ei vain ihmistä muistuttavilla apinoilla) on tähän tarvittavia välttämättömiä tiedollisia kykyjä – kuten ajattelu, kyky oppia ja ajatella abstraktioita –, sen käyttäytymistä eivät ohjaa vain vaistot ja fyysiset tarpeet, minkä käyttäytymistieteiden tutkijat ovat jo kauan tienneet. Esim. Wolfgang Keller tarkkaili Teneriffan saarella kahden kanaa härnäävän simpanssin käyttäytymistä.
Toinen houkutteli kanaa ruuan kanssa saadakseen sen lähemmäs ja sitten toinen huitoi kanaa narun pätkällä, jota se oli pitänyt piilossa selän takana. Kana juoksi pois ja tuli kohta takaisin ja kaikki alkoi alusta. Simpanssit osoittivat tässä erinomaisen yhdistelmän käyttäytymismalleja, joita aiemmin pidettiin ominaisina vain ihmisille: yhteistyö, suunniteltu asioiden eteneminen, huijaaminen ja jämäkkyys.
Sinitiaiset osoittivat nopeaa älykkyyttä ja oppimiskykyä Englannissa: Jotkin niistä keksivät, että kun talon ulkokynnykselle jätetyn maitopullon alumiinista kantta nokkii tarpeeksi, ylettyy maidon päälle kertyneeseen kermaan. Hetkessä kaikki sinitiaiset osasivat tehdä näin ja jo muutaman vuosikymmenen kaikki linnut Englannissa ovat osanneet tehdä näin. Nykyään pullot toimitetaan ovien taakse suljetuissa laatikoissa.
Delfiinien järkevästä käytöksestä on tietoa jo muinaisissa lähteissä: delfiinit mm. ikään kuin kantoivat selässään haaksirikkoon joutuneita turvalliseen paikkaan. Muinaisessa Kreikassa niillä oli jopa juridisesti samat oikeudet kuin ihmisellä eli se, joka tappoi delfiinin tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Kuten nykyään tiedämme, että delfiinien aivot ovat ihmisen aivojen kaltaiset, on sen oikeastaan mahdollista tuntea subjektiivisesti ja ajatella tietoisesti ja lisäksi se voi olla nopeaälyinen ja sillä on erinomainen kyky oppia ja muistaa.
Se, että tästä huolimatta tähän päivään mennessä ei ole luotu keskustelua delfiinien ja muiden älykkäiden eläinten kanssa, ei selity pelkästään kielten erilaisuudella (ultraäänet, haukku, laulu, sirkutus jne.), vaan myös eläinten anatomisesti rajoittuneella mahdollisuudella tuottaa ihmiskielen äänteitä.
Siksi kaikki aiemmat yritykset opettaa kädellisille ihmiskieltä eivät ole onnistuneet. Kaikki yritykset menivät suurin piirtein saman kaavan mukaan: vastasyntynyt simpanssi sijoitettiin perheeseen, johon oli syntynyt vauva. Molemmat kasvatettiin samanlaisissa olosuhteissa, kuten kaksoset, joilla oli samanlaiset sängyt, rattaat, potat jne.
Kolmen vuoden kuluttua simpanssi luonnollisestikin oli liikkumisessa paljon kehittyneempi. Ihmislapsi taasen osasi jokeltaa iloisesti, kun taas simpanssi osasi vaivoin sanoa vain sanat ”äiti”, ”isä” ja ”kuppi”. Tästä tehtiin johtopäätös, että simpanssilla on vain vähäisessä määrin kyky puhua ja ajatella, eikä se pysty älykkyyttä vaativiin tehtäviin – ”eläimet eivät osaa abstrahoida”.
Silloin psykologit Beatrix ja Robert Gardier Nevadan yliopistosta, USA:sta totesivat, että apinan nielu ja kurkku eivät sovellu ihmismäiseen puheeseen, ja löydettiin uusi kommunikointikeino: apinalle opetettiin viittomakieltä, jossa sanat siis esitetään eleillä.
Myös Coco, joka asuu Gorillasäätiön instituutissa Woodsidessa, Kaliforniassa, kommunikoi käsiensä avulla. Tähän mennessä Cocoa hoitavan psykologin Francis Pattersonin on onnistunut opettaa gorillalle 600 amerikkalaisen viittomakielen käsitettä, joilla Coco pystyy ilmaisemaan toiveensa sekä se myös ymmärtää oikein merkit, joita sille näytetään viittomakielellä.
Tässä esitetyllä menetelmällä – opettaa ensin eläimelle viittomakieltä, jotta päästäisiin dialogiin sen kanssa – on huonot puolensa: ensinnäkin välttämättömänä edellytyksenä on, että ihminen – keskustelukumppani – osaa viittomakieltä ja toiseksi, sitä voi käyttää vain eläin, jolla on kädet ja sormet. Lisäksi tämä vaatii vuosien työn.
Suora, telepaattinen keskusteluyhteys on paljon yksinkertaisempi ja nopeampi, johon parapsykologit pystyvät: on mahdollista heti ja rajoituksetta päästä keskusteluyhteyteen kaikkien eläinten kanssa, jotka ovat saaneet ihmisseurassa mahdollisuuden omaksua jonkun kokoisen ihmiskielen sanavaraston, harjoituksen 16.6: Telepatia eläinten kanssa, mukaisesti ja opettaa meidän kieltämme telepaattisesti eläimille, jotka eivät sitä vielä osaa.
Voimme siis kommunikoida telepaattisesti minkä tahansa eläimen kanssa – riippumatta siitä, osaako se jo meidän kieltämme vai ei – siten, että
- projisoimme telepaattisesti oman keskusteluosuutemme suoraan eläinkumppanin tietoisuuteen ja otamme vastaan eläimen osuuden keskustelusta lukemalla sen ajatuksia.
Ihmisen ja kasvin välinen telepatia
Ihmisestä ja eläimestä poiketen kasveilla ei ole hermostoa, eikä umpieritysrauhasiin perustuvaa hormonaalista järjestelmää. Nämä lähtökohdat ovat saaneet monet skeptikot voimakkaasti vakuuttuneiksi siitä, että telepaattinen vaikuttaminen kasveihin on mahdotonta ja ”järkevät” kontaktit niiden kanssa kuuluvat vain mielikuvituksen ja tieteisfiktion alueelle.
Tiedämmehän jo luennoilta 10 ja 14 sekä omista havainnoistamme luonnosta, että kasvit reagoivat moniin ympäristön ärsykkeisiin: lämpötilaan, painovoimaan, sähkö- ja magneettikenttiin, mekaanisiin ärsykkeisiin ja ennen kaikkea valohiukkasiin, jotka vaikuttavat niiden kehittymiseen ja elintoimintoihin enemmän kuin ihmisiin tai eläimiin.
Tämä herkkyys suhteessa ulkoisiin ilmiöihin – muistelkaamme vaikka biorytmien muodostuminen, kasvu valoa kohti, kukan sulkeutuminen yöksi tai mimosan lehtien kääriytyminen sitä kosketettaessa – edellyttää erittäin kehittyneen signaalien vastaanotto-, lähetys-, vahvistus- ja käsittelyjärjestelmän, joka on tehokkuudeltaan vähintään saman arvoinen kuin vastaavat sensoriset, reseptoriset ja sisäeritysjärjestelmät ihmisellä ja eläimellä.
Se, että tällainen informaation vastaanotto- ja käsittelyjärjestelmä on olemassa, ja siitä, miten se on toiminnallisesti rakentunut, puhutaan seuraavissa osuuksissa:
- vaikuttaminen kasveihin
- ajatusten lukeminen
- kommunikointi.
Ne – ja käytännön harjoitusten kautta saadut omat tiedot – todistavat, että kasvit eivät missään tapauksessa ole vain rykelmä biologista materiaalia, vaan ne ovat eläviä olentoja sanan täydessä merkityksessä, yksilöitä, joilla on laaja tunneskaala ja jotka kokevat iloa tai kipua niin kuin ihmiset ja eläimetkin.
Kasveihin vaikuttaminen etäältä
Kaikki tietävät, että valo merkitsee elämää: kasvit ”ahmivat” valoa lehtien klorofyllin avulla ja käyttävät sitä ravintoaineiden ja energiaa sisältävien aineiden tuottamiseen. Tämän fotosynteesin, josta on kaavio kuvassa 7, ”tuotteena” ne tekevät happea, joka puolestaan mahdollistaa eläinten - ja sen seurauksena meidän ihmisten – glukoosin (asteittaisen hapettumisen kautta) ja elintoimintojen tukemiseksi välttämättömän energian saannin.
Vähemmän tunnettua on, että tämän lisäksi valohiukkaset reagoivat ja ohjaavat lähes kaikkia kasvin kehitysvaiheita, myös fotosynteesistä riippumattomia. Tätä valosta riippuvaista kehitystä kutsutaan valoreaktioksi.
Monien kasvien elämässä (esim. porkkanat, sinappi) turpoavien siementen itäminen valon vaikutuksesta on ensimmäinen valoreaktio. Siksi niitä kutsutaan valossa itäviksi kasveiksi (kasvit, joiden itäminen pidättää valoa, kuten esim. tomaatti tai kurpitsa, ovat pimeässä itäviä kasveja). Eri kasvilajeilla siemenen itämisen alkaminen riippuu mm. valoajan pituudesta: näin on olemassa pitkänpäivänkasveja (kuten suolla kasvava koivu) ja lyhyenpäivänkasveja (tädyke).
Itämisen jälkeen kasvu on valon ohjauksessa: mitä enemmän valoa nuori kasvi saa, sen nopeammin sen solujen määrä ja koko kasvavat.
Idut, jotka kasvavat valossa, kasvattavat sitten suuret lehdet ja ne ovat kykenevämpiä lehtivihreän fotosynteesiin, niillä on lisäksi lyhyemmät lehtivarret ja haarautuneempi juuristo kuin niillä kasveilla, jotka kasvavat pimeässä.
Valo ohjaa sitä seuraavaa lehtivarren ja kukan vegetatiivista kehitystä, kasvin antosyaanin synteesiä, joka määrällään ja laadullaan määrää kukkien ja marjojen värin intensiivisyyden ja sävyn sekä aineiden polaarisen levittäytymisen ja vanhenemisprosessin.
Näiden palautumattomien erikostumiseen johtavien valoreaktioiden lisäksi on olemassa vielä peruuntuvia modulaatioon johtavia valoreaktioita. Niihin kuuluvat esim. lehtien liike palkokasveilla (albizia-suvun kasvit) ja mimosalla (joka sulkee lehtensä sekä kosketuksesta että riittämättömästä valon määrästä), pavun(Phaseolus) ja herneen (Pisum) rungon kasvun viipyminen, palkokasvien imemien asetaattien määrä, kauran (Aphena) ulkopintojen muuttuminen ja idun solun kyvyt tai palkokasvien entsyymien aktivoitumisen säätely (adenosiinitrifosfaatin muodostuminen).
Kaikki nämä ja monet muut tilan säästämiseksi pois jätetyt valoreaktiot ovat mahdollisia, koska valo
- pääsee erityisten valoreseptoripigmenttien kautta kasvin geneettisen prosessin soluihin
- aktivoi tai neutraloi välittömästi entsyymejä
- muuttaa säätelemällä välittömästi fysiologisia suureita, kuten ionivirtaa, kykyjä tai läpäisevyyttä.
Peruuttamattomia muutoksia aiheuttavat ennen kaikkea valoreseptoripigmentit eli valkuaismolekyylit, joita on kaikissa kasveissa, juuren solut mukaan luettuna, ja jotka erilaisesta värityksestään riippuen kykenevät imemään erilaisilla aallonpituuksilla olevaa valoa.
Fytokromit, jotka ovat kasvin viherhiukkasissa esiintyviä sinivihreää väriaineproteiinia, vaikuttavat oranssiin väriin, vaaleanpunainen ja tummanpunainen vaikuttavat violetista vihreisiin väreihin ja kellertävät pigmentit – joita ei vielä tähän mennessä ole tunnistettu ja siksi niitä kutsutaan kryptokromeiksi (kreikk. – salainen) – vaikuttavat spektrin siniseen ja ultraviolettiin osaan. Valosignaalin aistiessaan vastaava reseptoripigmentti muuttuu fysiologisesti aktiiviseksi, mikä vielä tuntemattoman siirtoketjun kautta vaikuttaa solujen toimintaan ja suvullisuuteen (lisääntymiseen) eli perimän siirtämiseen (ks. luento 12), minkä synnyttää siis erityinen valoreaktio.
Tämän lisäksi valo voi aktivoida tai neutraloida entsyymejä välittömästi tai vaikuttaa niiden synteesiin. Ainesten tasainen polaarinen jakautuminen perustuu juuri tähän entsyymien valo-ohjautuvuuteen.
Peruuntuvat modulaatiot perustuvat kasvin solujen solunsisäisen sähköpotentiaalin muutokseen (aivan kuten meidän hermosolujemme potentiaali perustuu solujen sisäiseen ja ulkoiseen epätasapainoon, ks. luento 11), jonka aiheuttaa valohiukkasten tuoma energia: solukalvon läpäisevyys muuttuu, solun ulkopuolinen neste voi päästä solun sisään tai solunsisäinen neste ulos: kasvin näissä osissa voi tapahtua liikettä vastaavien solujen muuttuneen liitosten määrän vuoksi.
Valoreaktion aikana tapahtuvat biokemialliset prosessit ovat paljon monimutkaisempia kuin tässä on esitetty – niiden kulku sekä ajallinen ja tilaa koskeva yhteneväisyys ovat vielä täysin selvittämättä (jos haluat tutustua valobiologiaan tarkemmin, on hankittava aiheeseen liittyvää kirjallisuutta). Kuitenkin se, että valoreaktioita yleensäkin on olemassa niin erilaistuneina muotoina, todistaa sen, että kasveilla on korkeasti kehittynyt optinen aistijärjestelmä, jonka avulla ne erottavat spektrin värejä eri aallonpituuksineen ja energioineen sekä vastaanottavat niihin koodattua tietoa – kuten mekin teemme verkkokalvomme valoreseptoreilla ( ks. luento 4).
Ajatelkaamme, että – kuten totesimme viime luennolla – maailmankaikkeuden energian hiukkasten asemesta tarkoitetaan erittäin todennäköisesti virtuaalisia fotoneja. Tästä katsantokannasta nähtynä tiedotusvälineissä ja parapsykologian kirjallisuudessa säännöllisin väliajoin ilmestyvät teemat, joissa kerrotaan kasvien kasvavan hurjaa vauhtia, kun niille puhutaan kauniisti ja niitä hoidetaan rakkaudella, saavat yksinkertaisen selityksen:
Kasvin poikkeuksellinen kasvu syntyy maailmankaikkeuden energian hiukkasten ansiosta, jota kasvin hoitaja spontaanisti ja tiedostamattaan säteilee. Kasvi ottaa vastaan signaaleita ja käsittelee niissä olevan informaation, joka on samanlaista kuin muista lähteistä tulevat valosignaalit.
Telepatian spontaanit muodot voivat, kuten jo tiedämme, liikkua PSI-tietoisuuden tilassa ja näin ollen voimme milloin tahansa tarkistaa tämän teorian oikeellisuuden valmistelemalla kokeita esim. kuten harjoituksessa 16.7: Kasveihin vaikuttaminen etäältä.
Harjoituksen ensimmäisessä vaiheessa synnytämme palautumattomia muutoksia telepaattisesti ensin minkä tahansa kasvin siemenessä ja idussa, jotta voimme sitten harjoituksen toisessa vaiheessa samalla tavalla aiheuttaa palautuvia modulaatioita (kuten Mimosa pudica –esimerkissä). Voimme oikeastaan ajatuksillamme sekä häiritä että lisätä solujen kasvua, mutta myös vaikuttaa kaikkiin muihin kasvin elintoimintoihin – aineenvaihduntaan, ionien virtaan, kalvon läpäisevyyteen, sen perimään, entsyymitoimintaan tai kasvihormonien erittymiseen.
Voimme esim. saada kasvin kukkimaan sen normaalin kukkimisrytmin – jota ohjaa luonnossa päivänvalon määrä ja lämpötila - ulkopuolella tai lisätä kukintojen määrää (ranskalainen puutarhuri Francois Santini kasvatti 14 cm:n istukkaasta jättiläismäisen kurjenpolven, joka pääsi Guinnesin ennätystenkirjaan: 14 kk:n ikäisenä se oli 2,35 m korkea ja sen halkaisija oli 5,65 m, ja siinä oli 177 kaunista, vahvaa kukkaa).
Tai herättelemme sairastunutta kasvia tuottamaan enemmän antimikrobisia aineita, jotka ovat siis erittäin voimakkaita suoja-aineita sieniä ja bakteereja vastaan (samalla tavoin voimme tietenkin vahvistaa terveiden kasvien immuunijärjestelmää, mikä estää bakteeri- ja sienisairauksien syntymisen).
Keino, joka meillä on käytettävissä etäisyydeltä vaikuttamiseksi tai parantamiseksi on pääperiaatteiltaan sama kuin se, mitä käytämme samassa tarkoituksessa ihmiseen tai eläimeen. Ottaaksemme sen käytäntöön meidän pitää vain
- siirtyä kyseessä olevan kasvin (tai sen siemenen) aallonpituudelle välittömällä mietiskelyllä tai työstämällä eideettisesti kuviteltua kuvaa siitä
- sitten muodostaa suggestiokäsky mahdollisimman kirkkaana kuvana (tai dynaamisena kuvien sarjana) sekä
esittää tämä käsky samanaikaisesti ja jatkuvasti aktivoidun otsachakran kautta kasville.
Ajatusten lukeminen
Edellisellä luennolla opimme, että kaikki eläin- ja kasviorganismit lähettävät jatkuvasti biofotoneita tai virtuaalisia fotoneita (jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat identtisiä maailmankaikkeuden energian kanssa – tutkimuskeskuksen esittämä käsite). Niitä vapautuu kaikkien hermoärsykkeiden tai aineenvaihduntaprosessien aikana, ja niiden ulkoasu, kyky ja voima määrää niiden aallonpituuden ja amplitudin.
Virtuaaliset fotonit siis kantavat itsessään tarkkaa tietoa syntymästään ja siksi ne voivat antaa tarkkoja tietoja kunkin organismin hermo- ja aineenvaihduntaprosesseista sille, joka kykenee ottamaan vastaan ja tulkitsemaan tietoja esim. ajatus- ja tunneprosesseista, sensorisista tuntemuksista, fyysisestä pahoinvoinnista ja sairaudesta tai reseptorisista aistimuksista ympäröivästä maailmasta.
Mutta ajattelevatko kasvit? Onko niillä tunteita? Tuntevatko ne nälkää ja kipua? (Kysymys niiden kyvystä aistia maailmaa ei ole enää tarpeellinen: edellisessä kappaleessa todettiin, että se ilmenee erilaistuneena).
Jotkin amerikkalaisen valheenpaljastuslaiteasiantuntija Baxterin koetulokset antavat vastauksen näihin.
Kun Baxter helmikuussa 1966 liitti traakkipuuhunsa galvanometrin, johon oli liitetty kirjoitin (ks. luento 5) mitatakseen solun muutoksen perusteella nopeutta, jolla vesi nousee juuresta lehtiin, tulikin kirjoittimelle signaaleja, jotka olivat perusteiltaan samanlaisia signaaleja, joita ihmiseltä saadaan, kun tämä on hetkellisesti emotionaalisessa epätasapainossa.
Tästä hämillään Baxter päätti aiheuttaa muita samankaltaisia reaktiota polttamalla kasvista yhden lehden – eikä hän ollut juurikaan ihmeissään, kun kirjoitin piirsi maksimipoikkeuskäyrää. Testaaja ei liikkunut paikaltaan saati ehtinyt koskea kasviin.
Myöhemmin Baxter selvitti, että hänen kasvinsa – jota hän itse hoiti jatkuvasti – reagoi häneen vaikka hän olisi ollut kaukanakin kasvista (jopa 1000 km:n päässä): näin hän kerran keksi seuraten intuitiotaan tiettynä hetkenä olleessaan kävelyllä, jolloin hän päätti palata takaisin. Tullessaan kotiin hän totesi hämmästyneenä, että kirjoitin, joka oli yhä kiinni kasvissa, oli juuri sillä hetkellä tallentanut ”iloisen” mielentilan.
Seuraavien kokeiden aikana eri ihmiset Baxterin pyynnöstä leikkasivat tai polttivat tulella kasvin eri lehtiä. Muut samassa huoneessa ”yleisönä” ja seuraavana vuorossa ”pahoinpideltäväksi” olleet kasvit pystyivät tunnistamaan vaivatta nämä pahoinpitelijät. Joka kerta, kun joku näistä ihmisistä lähestyi vahingoittamattomia ”todistajia”, ne reagoivat tähän paniikinomaisella pelolla, mikä näkyi isona piikkinä kirjoittimella. Kasvit eivät reagoineet millään tavalla ihmisiin, jotka eivät ottaneet osaa kokeeseen.
Me voimme olla varmoja siitä, että kasveilla on ajatus- tai tunne-elämää ja pystymme tunkeutumaan niiden fysiologisiin prosesseihin huomattavasti yksinkertaisimmin keinoin kuin Baxter – pystymme hyvin kehittyneen telepaattisen kykymme ansiosta
- siirtymään henkisesti valitsemamme kasvin säteilemien kosmoenergeettisten aaltojen pituudelle
- vastaanottaa aaltoja aktivoidun kruunuchakran kautta
- lähettämään niitä nadia pitkin otsalohkoomme ja
- muotoilemaan ne siellä hermoärsykkeiksi.
Jos haluat, voit tietenkin tehdä myös fyysisiä kokeita testataksesi telepatiaa kasvien kanssa, esim. parapsykologian instituutissa kehitetyn häiriökenttien etsimen avulla. Se on äärimmäisen herkkä mittalaite sähköisten ja kosmoenergeettisten voimakenttien taajuuksien määrittelemiseksi (siitä on lyhyt kuvaus luennolla 5).
Jos teleskooppiantenni viedään toimintavalmiin häiriökentän etsimen lähelle ja laitetaan ”ulkoiset mittaukset / biologisten järjestelmien mittaukset” -asentoon säädetty herkkyyssäädin kiinni valittuun telepatiakumppanikasviin, pystytään kuulokkeilla kuulemaan ääneen jopa pienimmätkin kosmoenergeettiset impulssit ja taajuudet.
Jos kirjoitin liitetään kuulokkeiden sijaan suuremittariin, tallentaa se tapahtuvat impulssien ja taajuuksien muutokset synkronisesti. Aivan kuten Baxter, me pystymme sitten arvioimaan mittaustuloksia ja määrittelemään tapahtumien tarkan ajan.
Tässä ei tarkoituksella anneta tarkkoja suosituksia telepaattisten testien tekemiseksi häiriökenttien etsintä käyttäen: kuten missä tahansa tutkimuksessa, oikeat olosuhteet ja kokeen arviointi on oltava kulloisenkin testaajan tiedossa. Instituutin opintomateriaalin teoreettinen osa on antanut onnistumiseen tarvittavat perustiedot.
Lisäksi, mitä perustietoihin tulee: joku varmasti ihmettelee luettuaan edellä esitetyn selityksen, miten yleensäkin informaatiota kantavat valohiukkaset tai maailmankaikkeuden energian hiukkaset pääsevät soluihin sisälle ja kasvien juuriin tai sieltä pois takaisin kasvin ääriosiin, kun kasviorganismilla ei ole sellaista hermostoa, kosmoenergeettistä informaation siirtojärjestelmää, joka on samanlainen kuin meidän nadi tai meridiaanit.
Vastaus tähän on yksinkertainen ja uusi. Tiede on tiennyt vasta vain vähän aikaa, että kasvin solukko on samanlainen kuin lasikuitukaapeli, joka merkittävästi suuremman välityskapasiteettinsa vuoksi syrjäyttää tähän mennessä tekniikassa käytetyn kuparisen koaksiaalikaapelin ja pystyy välittämään valoa pitkien etäisyyksien päähän.
Niinpä ympäristöstä tuleva, valoa kantava kosmoenergeettinen informaatio kulkeutuu optisia linjoja pitkin kaikkiin elimiin aina kaikkein pienimpiin juurihaituviin asti. Samaa reittiä kulkeutuvat niiden lähettämät virtuaaliset fotonit tai biofotonit kasvin sisäisistä rakenteista ääriosiin, mistä ne säteilevät.
Kasvien fysiologian käsittelemisen päätteeksi tarkastelemme vielä yhteenvetona lyhyesti toista tärkeää kasvin sisäistä informaationsiirtojärjestelmää, joka pohjautuu kemialliseen toimintaan (ja jossa valoreseptorimolekyylien ja solujen geneettisen materiaalin välisellä signaaliketjulla on tärkeä toimintatarkoitus): tämän järjestelmän muodostavat säätelijämolekyylit, joita kutsutaan kasvihormoneiksi, joita syntyy soluissa ja kaikkien solujen solukalvoilla (eikä erityisissä hormonirauhasissa, kuten ihmisellä ja eläimellä).
Kuudesta tunnetusta kasvihormonista tai kasvihormoniluokasta eriytyneesti vaikuttavat vain ns. oligosakkaridit, jotka vaikuttavat kasvin kasvuun, kehitykseen ja aineenvaihduntaan, kun taas muiden eli auksiinien, sytokiniinien, gibberelliinien, abskissihapon ja etyleenin vaikutus ei ole eriytynyt (eli vaikuttaa useammalla kuin yhdellä tavalla).
Auksiinit stimuloivat kasvuprosesseja ja vaikuttavat samalla hidastavasti juuristoon, lisäksi niillä on vaikutusta uusien juurien muodostumiseen, lehtien putoamiseen ja marjojen varisemiseen sekä kilpavarren tukahduttamisessa varsinaisen varren hyväksi. Näiden lisäksi auksiineilla on tärkeä rooli yhdessä sytokiniinien kanssa lehtien jakautumisessa. Sytokiniinit puolestaan mahdollistavat solujen aineenvaihdunnan aktiivisuuden ja hidastavat esim. lehtien kellastumista.
Nykyään tunnetaan 50 gibberelliinien yhdistettä, jotka ovat kemialliselta koostumukseltaan melko samanlaiset. Eniten on tutkittu gibberelliinin roolia viljakasvien jyvien itämisessä. Idun tuottama gibberelliini synnyttää jyvän alkiossa tärkkelystä pilkkovien entsyymien tuotannon, nämä kulkeutuvat jyvän sisään ja aiheuttavat siellä tärkkelyksen vähenemisen. Tämän lisäksi gibberelliineillä on tärkeä tehtävä (ennen kaikkea mehikasvien) korren kasvun säätelyssä ja abskissihapon kanssa se säätelee puiden ja pensaiden talvilepoon siirtymistä tai siitä heräämistä (ihminen käyttää synteettisiä, gibberelliinistä tehtyjä biosynteesivalmisteita, esim. koliinikloridia kasvun hillitsemiseksi).
Abskissihappo on kasvihormoni, joka vaikuttaa päinvastoin kuin ylläkuvatut reseptorimolekyylit ja siksi niitä kutsutaan inhibiittoreiksi. Se aiheuttaa (päinvastoin kuin auksiinit) lehtien ja hedelmien putoamisen sekä (mahdollisesti päinvastoin kuin gibberelliinit) versojen siirtymisen lepotilaan ja se on tärkeä aine siementen lepotilassa pysymisessä.
Etyleeni (C2H4 / CH2=CH2) - kaasumainen kasvun säännöstelijä – syntyy metioniinin aminohaposta (kypsyvissä hedelmissä harvemmin). Etyleenin roolia kasvin sisällä ei ole vielä täysin selvitetty. Mutta tiedetään, että se nopeuttaa hedelmien kypsymistä. Esim. banaanien kuljetuksen aikana niiden itse tuottama etyleeni poistuu tuuletuksen vuoksi tai sen tuotanto vähenee jäähdyttämällä ja näin ennen kaikkea kypsyminen hidastuu. Tiettynä hetkenä sen jälkeen, kun hedelmiä käsitellään etyleenillä, saadaan hedelmä kypsymään loppuun.
Epäspesifit kasvien kuljettaja-aineet ovat toimintojensa monimuotoisuudessa samankaltaisia kuin ihmisten ja eläinten hormonit, jotka herättävät rauhaset tuottamaan suuria määriä muita hormoneja (ks. luento 11). Tämä liittyy esim. hypotalamuksen hormoneihin väliaivojen alueella.
Ne stimuloivat hypofyysin etuosan tuottamaan ja erittämään erilaisia hormoneja, mm. kortikotropiinia, joka herättää lisämunuaiskuoren tuottamaan monia erilaisia hormoneja.
Tällaisten epäspesifisten välittäjien lisäksi ihmisessä on myös sellaisia välittäjäaineita, jotka vaikuttavat tiettyihin elimiin täysin kohdistetusti (tuttua luennolta 11). Joku stimuloi esim. kilpirauhasta, toinen munasarjojen munarakkuloita jne. Kasveilla näitä vastaavat oligosakkaridit.
Oligosakkaridit ovat pieniä, kahdesta viiteentoista monosakkaridista koostuvia polysakkaridimolekyylejä, jotka irtoavat solukalvosta entsyymien avulla. 90 % solukalvosta on polysakkarideja ja 10 % proteiineja.
Erilaiset entsyymit vapauttavat erilaisia oligosakkarideja, jotka sitten liittyvät sopivien reseptorien aktiiviseen signaalimolekyyliin (avain-lukko –periaatteella). Se aiheuttaa kasvisolujen tiettyjen hormonien transkription lähetti-RNAksi, jotka sitten translaation kautta muuttuvat entsyymeiksi tai proteiineiksi (ks. luento 12).
Jokainen oligosakkaridi kantaa näin ollen erityistä informaatiota, joka koskee vain tiettyä kasvin toimintaa: tähän perustuu kasvin puolustuskyky sairauksia vastaan, kasvu ja kasvin sisäinen erikoistuminen eli päätös siitä, mistä soluista tulee juuri, varsi, lehdet, kukat ja hedelmät.
Kommunikointi
Etelä-Amerikka. Trooppinen viidakko 50-metrisine puineen jatkuu lähes loputtomiin. Puiden valtavat latvat muodostavat lähes läpäisemättömän lehtikaton, jonka läpi maahan pääsee vain 1 % auringon valosta. Kasvithan tarvitsevat ehdottomasti valoa elämiseen ja yhteyttämiseen ja siksi ei ole kummallista, että puiden juurella maan pinnalla ei kasva juuri mitään. Tiheät, neitseelliset metsät ovat vain seikkailuelokuvien keksintöä!
Vasta puiden latvassa (25 – 30 metrin korkeudella) alkaa vilkas elämä: siellä kasvavat kaikkien puiden – paitsi pienimpien - lehdet, kukat ja hedelmät, siellä kuhisee hyönteisiä, skorpioneja ja käärmeitä, siellä asuvat linnut ja nisäkkäät. Tällaisen elämän olosuhteet ovat ihanteelliset: valoa, vettä ja ravintoa on yllin kyllin ja on oletettu, että 40 % kaikista maapallon kasveista ja elämistä elää siellä.
Pienikasvuisten kasvien, kuten orkidean, kaktuksen, jäkälälajien ja saniaisten, on vaikea kehittyä maan pinnalla sellaisissa olosuhteissa ja metsän alimmissa osissa, sillä niille ei kerta kaikkiaan riitä yhteyttämiseen tarvittavaa auringon valoa. Niiden ei auta muu kuin asustella suurten puiden latvoissa. Ne eivät kuitenkaan elä siellä loisena, kuten meillä misteli, joka käyttää isäntäpuun nestettä ravinnokseen, vaan niiden ”isäntäpuut” ovat niille vain paikka auringossa. Ravinnokseen jäkälät ja saniaiset käyttävät maan osasia ja liuenneita mineraalisuoloja, joita ne saavat sateen mukana ja puiden runkojen rakoihin muodostuvasta humuksesta, johon niiden juuret ovat tunkeutuneet.
Yhdessä puussa elää monesti yli sata näitä ylhäällä kasvavia lajeja, joita kutsutaan päällyskasveiksi eli epifyyteiksi. Niiden juuret ja lehtivarret muodostavat jopa 25 cm paksun maton ja ne voivat painaa sateen jälkeen yli tuhat kiloa yhdessä puussa.
Tämä on heikoille puille vaarallinen taakka ja syy siihen, miksi monet puulajit ovat kehittäneet puolustusmekanismeja tällaisia asukkaita vastaan. Niiden strategiana on, että ne säännöllisesti pudottavat kaarnansa, jolloin ne pääsevät eroon niihin kiinnittyneistä uusista epifyyteistä. Trooppisten puiden kaarnan alkaloidit toimivat myös puolustuksena nuoria päällyskasveja tai kietoutuvia kasveja vastaan. Ne toimivat kuten vieraiden kasvien kasvua tukahduttavat kasvihormonit. On sellaisiakin puita, joihin päällyskasvit eivät kasva, vaikka ne eivät pudota säännöllisesti kaarnaansa, eivätkä tuota kasvua hidastavaa ainesta. Tällainen puu on esim. yksi Cecropia-suvun puu, jonka oksat ovat rakenteeltaan kevyet ja bambumaiset ja ne ovat erittäin hauraita taakan alla. Miksi tällaisilla puilla on ”immuniteetti” päällyskasveja vastaan?
Amerikkalainen tiedemies Daniel Jansen (Pensylvanian yliopistosta) löysi hämmästyttävän vastauksen: Ontoissa oksissa pesivät muurahaiset repivät juuri kasvaneen päällyskasvin puiden oksista ja näin ne puolustavat puuta sen taakalta. Lisäksi nämä aggressiiviset, kooltaan muutaman millimetrin kokoiset muurahaiset käyvät joukolla toisten, puuta mahdollisesti uhkaavien kasvinsyöjähyönteisten ja -nisäkkäiden kimppuun.
Kokein on todistettu, kuinka nopeasti ja tehokkaasti nämä muurahaiset reagoivat päällyskasvien leviämiseen. Kun biologit kiinnittivät Cecropia-suvun puun oksiin sammalta, ilmestyi heti suuret joukot muurahaisia, jotka alkoivat repiä pieniä sammalen kappaleita. Eivätkä ne lopettaneet ennen kuin koko sammal oli poistettu.
Miksi muurahaiset ovat niin innokkaita puolustamaan ”synnyinpuutaan”?
Epäilemättä siksi, että niille on hyötyä tietyistä puun ominaisuuksista. Ne saavat tärkeää ravintoa lehtivarren juuren nukkamaisissa tyynyissä syntyvistä valkoisista palloista, joissa on runsaasti glykogeenia (eläinten varastohiilihydraatti), ja paljaissa, sisältä poikittaisilla seinämillä jakautuneissa puun oksissa muurahaisilla on turvallinen paikka elää.
Kuvatun kaltainen symbioosi aiheuttaa meissä jatkuvasti hämmennystä. Miten Cecropia-suvun kaltaisen puun ”mieleen” tuli ottaa huostaansa tällaisia siivoushyönteisiä ja tuottaa ”maksuksi” niille glykogeenia (joka muuttuu maksassa tärkkelykseksi, makeaksi polysakkaridiksi) valmiina annoksina?
Mistä ne yleensäkään oppivat glykogeenin kemiallisen kaavan, kun sitä ei edes ole kasviorganismissa, vaan vain eläimissä (maksassa, lihaksissa, munan keltuaisessa) ja sienissä (jotka eivät ole kasveja, vaan kuuluvat omaan lajiinsa)? Miksi tätä houkuttelevaa ravintoainetta käyttävät hyväkseen vain uutterat muurahaiset muiden viidakon eläinten hylkiessä sitä?
Evoluutiomme ei anna meille tyydyttäviä vastauksia tällaisiin kysymyksiin, mikä on selvästi näkyvissä esimerkissämme näistä ruokatyynyistä Cecropia puun rungoilla. Yli 600 miljoonaa vuotta sitten, prekambrikauden lopussa levät alkoivat jakautua kasveiksi ja eläimiksi. Näiden kahden muodon kehittyminen jatkui siitä lähtien täysin itsenäisesti ja monilla alueilla toisistaan erillään, mikä näkyy myös kasvien ja eläinten syntesoimien hiilihydraattien erilaisina rakenteina, joilla ne varastoivat D-glykoosista saatavaa energiaa: eläintärkkelys koostuu glykogeenistä (se on sekä hiilihydraattivarasto että myös verensokerin säätelijä), kasvitärkkelys taasen on tärkkelyssekoitus, jossa on 20 % amyloosia ja 80 % amylopketiiniä.
Koska kasvit tuottivat omaa erityistä tärkkelystään, ei niillä ollut vähäisintäkään tarvetta muokata kaavaa eläintärkkelyksen luomiseksi ja sen säilyttämiseksi geeneissään. Glykogeenin monimutkaisen rakenteen vuoksi satunnainen mutaatio tai virusten aiheuttama muutos geeneissä ovat enemmän kuin epätodennäköisiä.
Oikeinta olisi olettaa, että Cecropia-suvun puut tiesivät, että niiden pitää tarjota muurahaisille syötävää, jotta nämä luopuisivat etsinnästään ja tekisivät sen sijaan työtä puun puhdistamiseksi – ne loivat itselleen kyvyn kehittää glykogeenia telepaattisesti (me jo tiedämme, että myös geneettinen aines lähettää jatkuvasti moduloitua kosmoenergeettistä säteilyä). Kun tämä synteesi onnistui niiltä, ne pystyivät vaikuttamalla etäältä antamaan muurahaisille käskyn aloittaa työt.
Suurella todennäköisyydellä telepaattiseen informaationvaihtoon ja käyttäytymismalleihin perustuvat muut moninaiset symbioosit planeettamme ekosysteemissä elävien eläinten, kasvien ja sienien välillä korostavat tätä hypoteesia. Tämän lisäksi ne näyttävät, että jokaisella elävällä olennolla on oltava kyky ajatella.
”Ajatukseen luoda tällainen kokonaisuus (ja sen toteuttamiseen) tarvitaan sekä kyky kommunikoida että myös mahdollisuus luoda niin suuri äly, johon verrattuna kaikki ihmisen järjestelmällinen ajattelu ja toiminta on vain merkityksetön häivähdys.” (Näin joka tapauksessa Einstein luonnehti evoluution kekseliäisyyttä.)
Kaikki Maassa elävät olennot, ovat tämän mukaan arvioituna kanssakäymisessä toistensa kanssa ja vaihtavat informaatiota telepaattisesti.
Vain ”tavallinen” ihminen degeneroituine ja tylsistyneine viisine ”aisteineen” on suljettu pois tästä koko maailman käsittävästä älyllisestä kokonaisuudesta ja siksi ajattelee, että eläimet ohjautuvat vain vaistonvaraisesti, ja yleensäkin kieltää kasvien minkäänlaisen yksilöllisyyden olemassaolon. Alkuperäiskansojen edustajat taasen aistivat kuulumisensa henkiseen maailmaan ja keskustelevat eläinten, kasvien ja jopa kivien kanssa ja pitävät niitä kaltaisinaan. Ja me, joilla on jo erinomaiset telepaattiset kyvyt, voimme ottaa osaa tähän koko maailmassa tunnettuun keskusteluun. Tästä saat yksiselitteisen todisteen tekemällä onnistuneesti harjoituksen 16.8: Telepatia kasvien kanssa.
Kun halutaan keskustella kasvien kanssa, pitää vain
muotoilla oma keskusteluosuus ajatuksissa ja säteillä kosmoenergeettinen lähetys aktivoidun otsachakran kautta ja ottaa vastaan kasvin lähettämä kosmoenergeettinen keskusteluosuus aktivoidun kruunuchakran kautta.
Virtuaaliset fotonit – kosmisen energian hiukkasia
Edellisellä luennolla aloimme tutkia, voivatko kosmisen energian hiukkaset olla identtisiä virtuaalisten fotonien kanssa, jotka fysiikassa tunnetaan alkeishiukkasina.
Virtuaaliset fotonit muodostavat tosiaan ”energiakentän”, joka on samanlainen kuin energiakeho, ne ovat tiiviissä bioenergeettisessä yhteistyössä kaikkien fyysisten prosessien kanssa ja lisääntyvät määrältään ja intensiivisyydeltään, kun elävään elimistöön alkaa tulla happea voimakkaasti.
Lisäksi on jäänyt vielä selvittämättä
- voivatko virtuaaliset fotonit kerääntyä biologisiin järjestelmiin lyhyeksi tai pitkäksi aikaa kuten maailmankaikkeuden energian hiukkaset
- voivatko ne säteillä amplitudin mukaan moduloituja valoaaltoja ulkoiseen maailmaan (ihannetapauksessa chakrojen kautta)
ovatko virtuaaliset fotonit syy orgaanisten ja epäorgaanisten kappaleiden ympärillä olevalle valoilmiölle, jota me kutsumme PSI-kentäksi.
Biologiset järjestelmät fotonien varastoina
Omasta kokemuksestamme on tuttua, että juuri- tai otsachakran kautta kerätty maailmankaikkeuden energia voi kerääntyä lyhyen tai pitkän ajan kuluessa. Jos virtuaaliset fotonit olisivat samanlaisia kuin maailmankaikkeuden energian hiukkaset, niin myös niiden pitäisi kerääntyä elävään elimistöön.
Aluksi tämä ajatus voi tuntua absurdilta: Kuka on kuullut joskus ”säkistä, joka oli täynnä valoa”? Jos ajattelemme kaikkea sitä, mitä on sanottu kasvien kyvystä tuottaa energiaa, niin mahdoton siirtyykin uudelleen mahdollisen alueelle. Tärkein energian tuottaja kasvimaailmalle ovat todelliset auringon valosta tulevat fotonit. Ne ”hitsaavat” hiilidioksidin ja veden glukoosimolekyyleihin, joissa (kuten liitosenergia) on niiden ensisijainen energia siihen asti kunnes glukoosi hajoaa uudelleen hiilidioksidiksi ja vedeksi elävässä organismissa (joka käyttää glukoosin energian). Tällöin vapautuu taas fotoneita, muttei vielä loppuun asti, kun taas hiilidioksidi ja vesi jakautuvat uudelleen lopullisesti.
Todellisten fotonien kerääntyminen ja luovuttaminen ”ravintoaineena” todistaa fotonien kyvyn kerääntyä elävän organismin sisään. Mutta miten käy ultraheikkojen virtuaalisten fotonien, jotka ihminen nielee suoraan ympäröivästä maailmasta? Riittääkö niiden alhainen energia luomaan molekyylisidoksia, joista ne myöhemmin voivat uudelleen ”vapautua” ollakseen energian ja informaation kuljettajia?
Muistelkaamme luennon 4 materiaalia hiukkasten liikkeistä.
Kun elektroni absorboi fotonin, nousee elektronin valenssi (elektronin pysyvä kiertorata atomin ytimen ympärillä) fotonin energian ansiosta energisesti korkeammalle kehälle. Elektroni ei kuitenkaan pysty pysymään siellä sen heikomman ominaisenergiansa vuoksi ja siirtyy takaisin omalle atomikehälleen luovuttaen fotonin.
Jos energiansyöttö on kuitenkin katkeamatonta eli elektroniin tulee jatkuvasti uusia fotoneja (tässä tarkoitetaan optista pumppuamista), voi elektroni pidemmän ajan kuluessa pysyä energeettisesti korkeammalla kehällä. Latausten jakautuminen molekyylissä, jonka perusosa elektroni on, muuttuu tämän tuloksena ja silloin molekyyli alkaa etsiä vieressä olevaa molekyyliä, jolloin niiden elektronipilvet yhdistyvät ja lopputuote on näin stabiilimpi.
Solubiologiaan erikoistunut biologi M. Rattemayer Kaiserslauternin yliopistosta Saksasta todisti, että virtuaaliset fotonit melko merkityksettömine energioineen pystyvät tällaiseen pumppuamisliikkeeseen. Hänen onnistui todentaa, että molekyyliryhmät, joista DNA rakentuu, voivat vastaanottaessaan ultraheikkoja fotoneita stimuloitua niin voimakkaasti, että ne vetävät toisiaan puoleensa. Kaksoiskierre (ks. luento 12) puristuu siitä kohtaa kokoon vielä tiiviimmin ja jää sellaiseksi, kunnes stimuloidut elektronit löytävät sopivamman kiertoradan ja fotonin luovuttaessaan siirtyvät takaisin omalle alkuperäiselle radalleen.
Virtuaalisen fotonin kyky kerääntyä biologiseen ainekseen vastaa tätä tärkeää kosmisten energiahiukkasten vaatimusta. Se, että virtuaaliset fotonit saavat orgaaniset molekyylit elektronisesti stimuloituun olotilaan optisella pumppuamisellaan, muuntuvat molekyylit tällä tavoin ideaalisesti laser-tilaan.
Biologiset järjestelmät valon vahvistajana
Yleensä valohiukkasen osumasta ylemmälle kiertoradalle siirtynyt elektroni antaa uudelleen pois hetkeksi saman vahvuisen fotonin muodossa ottamansa energian. Heti kun se siirtyy omalle kiertoradalleen (kvanttihyppy, ks. luento 4), taajuus ja amplitudi vastaavasti säilyvät tässä samoina, eikä tapahdu voimistumista.
Kuitenkin optisesti pumppaamalla indusoidun elektronin kvanttihyppy toteutuu aivan toisin, jos siihen osuu valohiukkanen, jonka energia (taajuus) on sama kuin elektronin alkuperäisen ja siirtymäkiertoradan potentiaalin erotus. Elektroni ei siirry toiselle, kauemmalle radalle (tämä ei tapahdu siksi, että sen energia ei sopisi ylemmälle radalle), vaan hyppää omalle alkuperäiselle radalleen. Tässä sen välttämättä luovuttama fotoni asettuu nyt (sikäli kuin molemmilla on sama taajuus) verrattain vakaasti vaihtosuhteeseen tulevaan fotoniin nähden: aallon harja on interferenssissä aallon harjan kanssa ja samoin aallon pohja aallon pohjan kanssa, amplitudi kasvaa, kun taajuus pysyy samana (ks. valokuvat luennolta 15 ja kuva 17 tässä luennossa).
Näin indusoitunut fotonien säteily on nimeltään ”valon vahvistus säteilyn stimuloidulla emissiolla”( engl. Light Amplification by Stimulated Emission of Radiation, valon vahvistus säteilyn stimuloidulla emissiolla), ja tämän perusteella toimivat järjestelmät ovat lasereita (muita nimityksiä: optinen laser, valon voimistaja, kvanttivoimistaja tai neuvostokirjallisuudessa käytetty kvanttigeneraattori).
Monia epäorgaanisia ja orgaanisia aineita, joita tässä tapauksessa kutsutaan aktiiviseksi ympäristöksi, voi käyttää laserin lailla. Niiden täytyy täyttää vain yksi ehto: valoemission aikana pitää vähintään yhdellä indusoidulla kiertoradalla olla enemmän elektroneja kuin toisella, energeettisesti heikommalla radalla, johon elektronit hyppäävät.
Siksi ei ole kummallista, että laserjärjestelmiä on monenlaisia, joista tunnetuimmat ovat teknisessä käytössä olevat.
Teknisissä lasereissa aktiivisena ympäristönä käytetään kromi-ioneita rubiinissa (rubiinilaser), lasiin liitettyjä neodyymi-ioneita (neodyymirikastettu YAG-laser ), veteen tai alkoholiin liuotettuja pigmenttimolekyylejä, joilla on erittäin suuri molekyylimassa (pigmenttilaser), vieraita atomeja puolijohtavissa kristalleissa (puolijohdelaser) tai kaasuja – argonia, kryptonia, hiilidioksidia tai heliumin ja neonin seosta (kaasulaser).
Elektrodien törmäyksestä (puolijohde- tai kaasulaser), purkauksesta tai muita yhtämittaisesti toimivia lasereita käytetään mm. lääketieteessä mikrokirurgisissa operaatioissa (esim. silmän verkkokalvon ohentamisessa tai kurkun, nenän ja korvien alueella tehtävissä operaatioissa), optoelektroniikassa tiedonsiirtoon, koska valon lähde moduloituu nopeasti, topografiassa etäisyyksien mittaamiseen ja materiaalien käsittelyyn – poraamiseen.
Iso osa luonnollisista lasereista on vielä tutkimatta, ne voivat olla kooltaan jättiläisiä tai mikroskooppisen pieniä. Esim. vasta vuonna 1984 NASAlle kuuluvan Goddardin avaruustutkimuskeskuksen astrofyysikot tekivät hämmästyttävän löydön, että Marsin ja Venuksen kaasukehät, jotka koostuvat lähes kokonaan hiilidioksidista, säteilevät infrapunaista laservaloa (kaasukehän aktiivisen osan kaasumolekyylit, jotka ovat 75 – 90 km korkeudella, pumppaavat virtaa auringon energiasta ja niiden lähettämät säteilevät hiukkaset stimuloivat taas seuraavat kaasuhiukkaset ketjureaktion tavalla emissioon).
Liikaa ei tiedetä biologisista lasereistakaan – ihmisessä, eläimessä, kasveissa ja sienissä. Tunnetut biologit ja fyysikot pitäytyvät kuitenkin siinä ajatuksessa, että elävien organismien molekyyleissä olisi runsaasti (mahdollisesti sinne aiemmin kuulumattomia) stimuloituneita ja näin ollen ylläkuvatun laserin kaltaisia DNA:ta muistuttavia olotiloja, esim. RNA, proteiinit, klorofylli, adenosiinitrifosfaatti, orgaaniset yhdisteet, jopa happi ja mahdollisesti soluneste.
Näin selittyy viime luennolla mainittu ”ultraheikon solusäteilyn” ylivoimaisuus suhteessa muihin sähkömagneettisiin kenttiin. Koska laservalo on tasaisen taajuutensa vuoksi huomattavasti koherentimpi (eli pystyy konstruktiiviseen interferenssiin, ks. luennot 8 ja 15), kasvavat virtuaalisten fotonien yleensä erittäin alhaiset amplitudit, joita laser-aktiiviset molekyylit säteilevät, kerääntymällä elimistössä niin paljon, että ne pystyvät vaikuttamaan voimakkaammin kuin muiden lähteiden intensiivisemmät fotonit.
(Koherenssin toteuttamiskyky voidaan hahmottaa ehkä paremmin ajattelemalla lasten pihakeinua. Jopa kaikkein voimakkaimmat täräykset, mutta epäsäännöllisesti toisiaan seuraavat, eivät riitä saamaan keinun ketjuja ja istuinta säännölliseen heiluriliikkeeseen. Jo seuraava täräys alkaa jarruttaa liikkeessä olevaa keinua, jos se on ”rytminen” eli värähtelee synkronisesti. Toisaalta mitkä tahansa pienet impulssit, jotka on annettu ”koherentisti” keinun nopeuden suuntaan, voivat saada aikaan suuria amplitudeja ja jatkuvan värähtelyn.)
Lisäksi virtuaalisten fotonien laser- ja interferenssikyky selittää meille fyysisesti suuren määrän muita ilmiöitä, jotka tähän asti on pantu hypoteettisten kosmisen energian hiukkasten ja energiakehojen rakenteiden kontolle. Mitä siis tulee jokaisen elävän organismin jatkuvasti ja tiedostamatta säteilemiin kosmoenergeettisiin impulsseihin tietoisuudesta, aivokuoresta, aivokuorenalaisista osista, hermostosta ja fysiologisista rakenteista, voitaisiin puhua biologisesta lasersäteilystä, jota tapahtuu aineenvaihduntaprosessin ja hermoärsytysten aikana.
- Nadit ja meridiaanit – energiakehon ”kosmoenergeettinen hermosto” – olisivat tämän mukaan valoa johtavia kudosrakenteita (ja ehkä hermosäikeiden myeliinituppia), jotka johtavat biologisen lasersäteilyn elimistön sisälle ja chakroille (on käynyt selväksi, että solukudos pystyy kuljettamaan koherenttia valoa suuria etäisyyksiä lähes ilman menetyksiä käyttäen yksittäisiä soluja)
- Chakrojen aluella (joissa on erityisen paljon hermoja) sisältäpäin tulevat koherentit sähkömagneettiset aallot muuttuisivat hermoston lähettämiksi aalloiksi sekä siirtäisivät informaatiosisältöään muodostamalla enemmän tai vähemmän korkeita amplitudeja .
- Näin selittyisi sekä yliaistillisuus että tähän mennessä vain empiirisesti todistetut, aurinkokunnan taivaankappaleiden kulmasta (konfiguraatiosta) toisiinsa ja maahan nähden riippuvat erilaiset planeettojen astrologiset vaikutukset biologisiin järjestelmiin. Luultavasti eivät vain Mars ja Venus ole lasersäteilyn lähteitä, vaan myös muut aurinkokunnan taivaankappaleet, ja niiden aaltokentät sekoittuvat keskenään. Voimistumis-, heikkenemis- ja katoamisilmiöt (ks. luento 8) ovat johtaneet siitä seuraavaan aaltokenttään, jonka intensiivisyys (amplitudi) vaihtelee jatkuvasti.
- Telepaattiset etäältä vaikuttamiset selittyisivät lopulta niin, että vastaanottavan elimistön molekyylit saavuttavat tai menettävät tiettyjä tiloja parapsykologin lähettämän lasersäteilyn vaikutuksesta, jolloin molekyyliyhteyksiä syntyy tai purkautuu.
Viimeksi mainittu vaikutus, joka selittää myös monet ympäröivän maailman sähkömagneettiset vaikutukset biologisiin järjestelmiin (säännöllisesti toistettuna ne johtavat biorytmien ilmestymiseen), on käytössä jo mm. nykyaikaisessa koululääketieteessä siten, että käytetään heliumilla ja neonilla tai argonilla toimivia, ns. pehmeitä lasereita stimuloimaan haavojen paranemista sekä DNA:n, RNA:n ja proteiinien synteesiä ihmisessä.
Ensimmäiset tulokset, joita kaikkialla maailmassa on saatu laserilla parantamisesta, ovat optimistisia – ja ne todistavat, että bioenergeettinen kanssakäyminen ei ole okkultististen haaveilijoiden keksintöä. Valitettavasti objektiivista tutkimustietoa asiasta on vielä vain vähän. Tämä liittyy jo tuhansia vuosia sitten vahvistettuun PSI-kenttään, jonka fyysistä luonnetta nyt tutkiskelemme.
Virtuaaliset fotonit PSI-kenttänä
”Piru keksi pinnan”, kuuluisa fyysikko Wolfgang Pauli tokaisi kerran. Perusteena tälle hämmennykselle oli se tosiseikka, että kiinteän kappaleen pinta ei muodosta yksiselitteistä rajaa sen itsensä ja ulkoisen maailman välille. Jokaisella kappaleella on ympärillään pilvi vapaita elektroneja, mitä ei klassisen fysiikan sääntöjen mukaan pitäisi olla olemassakaan, koska elektronit ikään kuin heijastuvat kiinteän kappaleen tarkoista rajoista.
Kvanttimekaniikan näkökulmasta elektroni käyttäytyy kuin aalto. Sen paikka on venyvä ja siksi se voi olla myös kiinteän kappaleen pinnan ulkopuolella. Koska ajatellaan, että elektronit ikään kuin kaivavat itselleen tunnelin kiinteästä kappaleesta, kutsutaan tätä tunneli-ilmiöksi tai tunneloitumiseksi.
Koska tähän liittyvät kvanttimekaniikan prosessit ovat niin monimutkaisia, jotta voisimme tarkastella niitä tässä, selvitämme vain tunnelin syntymisen periaatteen esimerkillä järvestä, jonka vesi pikkuhiljaa tihkuu pohjan läpi ja näin muodostuvat pohjavedet. Järven vesimolekyylit olisivat tällöin kiinteän kappaleen elektroneja, järven pohja olisi kappaleen pinta ja pohjavesi elektronipilvi.
Jokaisen kappaleen ympärillä on tällainen vapaiden elektronien pilvi, jonka tiheys heikkenee voimakkaasti mitä kauempana kappaleen pinnasta ollaan. Pilveen kuuluvien vapaiden elektronien pitää, kuten ytimen yhteydessä olevien elektronienkin, jokaisella kerralla itse vapauttaa energiaa fotonin muodossa, kun niihin tulee fotoni ympäristöstä stimuloiden niitä.
Kehosta säteilevät (lähinnä chakrojen alueilta) virtuaaliset fotonit ja biofotonit sekä sähkömagneettiset, ympäröivän maailman eri lähteistä tulleet diffusoituneet hiukkaset pommittavat kehoa ja voivat näin herättää elektronipilven loistamaan. Kuitenkin vain ultraheikkoon loisteeseen, jonka näkee vain yliaistimiseen luonnostaan tai kouluttautumalla kykenevä parapsykologi erityisessä tajunnantilassa, kuten esim. PSI-tietoisuuden tilassa.
Siispä elektronien rakentamista tunneleista koostuva pilvi on sama kuin synnyttämämme PSI-kenttä, jota esi-isämme kutsuivat auraksi.
Orgaanisten kappaleiden PSI-kenttien erilainen, psyykkisestä ja fyysisestä olotilasta johtuva väritys selittyy yksinkertaisesti ja loogisesti siten, että hiukkasen energia on kääntäen verrannollinen sen aallon pituuteen, eli lyhytaaltoiset violetit fotonit (n. 400 nm) kantavat itsessään lähes kaksi kertaa niin paljon energiaa kuin tummanpunaiset (n. 700 nm).
Mitä aktiivisemmin hermosto ja aineenvaihdunta toimivat sitä enemmän lähetetään biofotoneita ja sen energisempiä ovat elektronipilven elektronit.
Täysin terveen elimistön PSI-kenttä on siis erittäin kirkkaan violetti, kun taas kuolevan elämänvoiman kohdalla kenttä vaihtelee sinisestä, vihreästä ja keltaisesta energeettisesti alhaiseen, pitkäaaltoiseen punaiseen väriin.
Punainen väri kertoo sairaudesta, elimistön rappeutumisesta.
Me pystymme harjoituksella 16.9: PSI-kenttien tarkkaileminen, oppimaan näkemään säteilyn, joka ympäröi tasaisesti eläviä organismeja ja elottomia kappaleita, mikäli emme vielä ole saaneet tätä kykyä edeltävän paranormaalin kehityksen myötä. Niin kuin kävi eräälle instituutin espanjalaiselle opiskelijalle, jonka palautteesta on tässä ote:
”Marraskuu. Harjoitus keskittymislaseilla. Harjoituksen lopulla näin yhtäkkiä, että maljakossa olevien suurten keltaisten krysanteemien ympärillä oli tiivis kirkkaanliila sumukehä. Harjoituksen 7 jälkeen (keskellä päivää, valoisassa huoneessa) otettuani keskittymislasit pois koko huone hehkui erikoista valko-sinistä valoa. Sitten näin, että kaikki esineet – sohva, taulut, saniaiset jne. – olivat PSI-kentän ympäröimiä… Siitä lähtien olen pystynyt näkemään PSI-kenttiä kaikkialla. Katson esinettä ja puolen minuutin kuluttua näen sen ympärillä PSI-kentän. ”
Lopuksi teemme yhteenvedon.
Biologiset molekyylit voivat lyhyen tai pitkän ajan kuluessa kerätä virtuaalisten fotonien energiaa heti, kun jotkin optisesta pumppaamisesta stimuloituneista elektroneista muuttavat tämän vuoksi latauksensa jakautumista ja sitovat lähellä olevia molekyylejä. Näin niille tulee kosmisen energian hiukkasilta vaadittu tallentamiskyky.
Jos virtuaaliset fotonit, joilla on samanlainen energia, päätyvät jo stimuloituneeseen elektroniin, päätyy elektroni samaa taajuutta, mutta suurempaa amplitudia olevan fotonin emissioon. Kosmisen energian hiukkasten lailla ne levittävät tämän ansiosta informaatiota elimistön hermoärsytyksistä ja aineenvaihdunnasta (laservalon emission stimuloimina).
Ja päinvastoin ympäristöstä tulleet koherentit valoaallot, kuten myös parapsykologin säteilemät maailmankaikkeuden energian aallot, aiheuttavat vastaanottajan elimistössä aineenvaihduntaprosesseja ja hermoärsykkeitä.
Lopuksi: PSI-kenttä voi koostua virtuaalisista fotoneista, joita on jokaisen pinnan yllä leijuvassa elektronipilvessä.