Luku 18. Manuaalinen säteilymittaus (heilurin ja varvun käyttö)

Alkusanat

Tällä toisella radiestesiaa koskevalla luennolla tarkastelemme punnuksen ja varvun käyttöä enemmän käytännön kannalta ja tutkimme vähemmän teoriaa.

Harjoituskäytänteiden kirjo (punnuksen ja varvun käyttöohjeita, joita voi muokata oman harkinnan mukaan) avaa laajat mahdollisuudet yliaistimiseen. Lisäksi harjoituksissa kehittyy selvänäkökyky, joka on korvaamaton ominaisuus myöhemmin, kun käytetään pelkästään eideettistä selvänäköä ajassa ja tilassa.

Opiskelun päätyttyä emme enää tarvitse mitään apuvälineitä korkeasti kehittyneiden toimintatapojemme ja yliaistimisemme ansiosta, mutta tulemme silti usein käyttämään punnusta ja varpua osoittimina.

Syy tähän on se, että asiakkaat usein odottavat meidän käyttävän tiettyjä apuvälineitä. He haluavat nähdä omin silmin, että jotakin todellakin tapahtuu, ja haluavat varmistua siitä, että heille ei puhuta palturia.

Tietenkään punnuksen heiluminen ei ole todiste oikeasta yliaistimisesta ja niinpä kuka vain psykokineettisesti lahjakas voi helposti saada varvun taipumaan (monet parapsykologian turvin työskentelevät taikurit johtavat maksavia asiakkaitaan oikeasti harhaan). Suurin osa ihmisistä uskoo siihen, että he voivat aistia rajoittuneilla aisteillaan, vaikka vain osittain.

Tässä on vielä pieni mainos luennosta 19: Luennolla tutustutaan psykometriaan ja telemetriaan ja opitaan menemään elottoman materiaalin ”muistiin”.

Heilurin käyttö kartan ja valokuvan yllä

Dante Alighieri kuoli 14.9.1321 Ravennassa, Italiassa. Tulevalle sukupolvelle hän jätti jälkeensä Italian kulttuurin tunnetuimman runoteoksen, mutta valitettavasti ei yhtään alkuperäiskäsikirjoitusta. Koko alkuperäinen teos oli kadonnut, eikä yhtäkään riviä itse runoilijan kirjoittamana ollut tallella. Kaikki, mitä tiedämme Dantesta, on puhtaaksikirjoittajien ansiota.

Tohtori Robert Ion, kuorolaulaja ja Wienin yliopiston tuleva romanistiikan professori, joka käytti monet vuodet elämästään tutkien Dantea ja julkaisi vuonna 1946 kirjan ”Dante”, ei uskonut, että Dante olisi hävittänyt kaikki käsikirjoitukset. Hän oli vakuuttunut siitä, että jossakin kirjaston nurkassa tai muussa paikassa on oltava tämän poliittisesti jahdatun runoilijan käsikirjoituksia.

Käsikirjoitusten etsiminen johti hänet Veronan kirjastoon, Danten suosikkikaupunkiin, Bolognaan, missä Dantella oli viimeinen opintopiiri sekä Ravennaan, missä Dante eli kolme viimeistä elinvuottaan.

Professori Ion kohtasi ensimmäisen ongelmansa Veronassa: tuomiokapituli eväsi häneltä pääsyn kirjastoon. Veronan piispa Carraro ohjasi Ionin Trevisoon, n. 300 km:n päähän Venetsiasta. Siellä oli kuollut palvelusmatkallaan Danten oppinein poika, Veronan tuomarina toiminut Jakobo Dante. Ehkä tämä oli säilyttänyt joitakin isänsä käsikirjoituksia, jotka olivat jo tuolloin pyhiä esineitä Italiassa.

Professori Ion kävi tämän jälkeen Trevison kaupunginkirjastossa ja valokuvasi siellä yksityiskohtaisesti kaikki paikat. Kuvat hän vei Itävaltaan linziläiselle radiestesille.

Karl Zwirchmeyer tutki kuvia ja käytti punnusta niiden yläpuolella. Hän osoitti kuvassa olevaa seinää, jonka takana oli vain henkilökunnalle tarkoitettu huone ja sanoi Danten käsikirjoitusten olevan puolentoista metrin korkeudella, tietyssä kohdassa tätä tilaa.

Kun professori Ion meni uudelleen Trevisoon vuoden 1963 alussa tarkistaakseen Zwirchmeyerin antamat tiedot, häntä vastaan tuli ilosta hehkuva kirjastonjohtaja pitäen kädessään pergamentin palasta, jonka tekstiä asiantuntijat pitivät yksimielisesti Danten käsialana. Pergamentti löytyi tarkalleen siitä kohdasta, jonka Zwirchmeyer oli osoittanut jo ennen kuin professori Ion oli ehtinyt ilmoittaa tietoja kirjastoon!

Asiaa tuntemattomasta tällaiset tapahtumat tuntuvat hämmästyttäviltä, minkä kansainvälinen lehdistö jaksaa aina vain esittää ällistyneelle lukijakunnalle selvänä esimerkkinä siitä, mitä punnuksen kanssa työskennellessä voi saavuttaa.

Me taasen tiedämme, että Zwirchmeyerin punnus otti vastaan informaatiota valokuvasta (ja miten se oli mahdollista?) ja itse radiestesi sai tietoja etsimistään esineistä kosmoenergeettisesti, sillä jokainen esine säteilee jatkuvasti maailmankaikkeuden energiaa.

Eli kulloisenkin hetken tapahtumien selvänäköinen aistiminen on avainasemassa, jotta voidaan ymmärtää, miten punnus toimii valokuvan tai kartan yllä (kartta voidaan täysin rinnastaa valokuviin, sillä mittakaavassa ne voivat antaa tilaan liittyvää tietoa). Tähän voidaan käyttää jotain harjoituksessa 18.1: Sijannin määritteleminen heilurin avulla, esitettyä menetelmää.

Punnuksen avulla voidaan

-       etsiä kadonneita esineitä

-       määritellä arkeologisten hautojen tarkkoja paikkoja

-       etsiä hyödyllisiä raaka-aineita (kuten öljyä, maakaasua, vettä, malmiesiintymiä, hiiltä, kiviä, suoloja ja mineraaleja)

-       paikallistaa sairaita elimiä kehossa

-       määritellä ihmisten tai eläinten sijainti.

Punnuksen paranormaali käyttö on kiinni vain harjoittelemisesta ja jopa ilman eideettistä selvänäkökykyä voidaan lyhyen harjoittelun jälkeen pystyä määrittelemään tarkasti sijainteja. Varmistuaksesi aluksi omasta kyvystäsi on hyvä ensin käyttää useita tekniikoita jonkin asian katsomiseen punnuksen kanssa: jos punnus osoittaa aina samaan paikkaan, voit olla varma, että todellakin löysit etsimäsi paikan; jos tulee eri tuloksia, jatka harjoittelua.

Punnuksen avulla voidaan etsiä raaka-aine-esiintymiä, vesilähteitä ja arkeologisia paikkoja (tästä lisää seuraavassa kappaleessa), sairaita elimiä ja tautipesäkkeitä kehossa, kuten kappaleessa ”Punnuksen käyttö lääketieteellisissä tarkoituksissa”, tai kadonneita eläimiä ja ihmisiä.

Lopuksi esitämme vielä yhden tarinan kadonneiden etsimisestä, minkä radiestesi V. O. Rezermüller on julkaissut kirjassaan ”Punnus kädessäsi”:

”Veljeni Josef (Zepp), joka sai pahoja paleltumavammoja Venäjällä, joutui viettämään muutaman kuukauden sairaalassa Garmischissa. Toivuttuaan hänet kutsuttiin sotaharjoituksiin keski-Saksaan ja kirjoittelimme toisillemme. Yhdessä viimeisistä kirjeistään, jonka sain vuoden 1945 alussa, hän vihjasi, että hän luultavasti joutuu lähtemään kauas, enkä tulisi kuulemaan hänestä vähään aikaan.

Enkä kuullutkaan hänestä mitään sodan päättymiseen mennessä ja olinkin huolissani, missä hän oli.

Usean yrityksen jälkeen punnus pyöri valokuvan yllä vain ympyrää, mistä päättelin hänen elävän. Sitten keksin kokeilla määritellä punnuksen avulla hänen sijaintinsa isolla Euroopan kartalla, joka ulottui Venäjällä Uralille ja sieltä Turkkiin, Pohjois-Afrikkaan, Espanjaan, Ranskaan, Iso-Britanniaan ja Norjaan. Keskityin voimakkaasti kysymykseen: ”Missä Zepp on?”. Aloitin Augsburgista ja siirsin punnusta hitaasti etelään päin. Silloin pienet ympyrät loppuivat ja tunsin aivan kummallisen liikkeen, ja punnus alkoi muuttua aina vain raskaammaksi, mitä etelämmäs sitä siirsin. Sama tapahtui, kun siirsin punnusta itään ja länteen. Mitä enemmän siirsin punnusta pohjoiseen päin, sitä kevyemmäksi se muuttui. Noin puolen tunnin kuluttua saavutin pisteen Schleswig-Holsteinin päällä, missä punnus teki erittäin voimakasta, isoa ympyrää. Yritin vielä useaan kertaan ja sain aina saman tuloksen.

Huomasin selvästi olevani hyvin skeptinen ja aloitin jokaisen yrityksen ajattelemalla: ”Mihin punnus vie käteni?”. Tunsin jatkuvasti punnuksesta tulevaa vetoa, joka johti pohjoiseen, Pohjois-Norjasta tunsin vetoa etelään päin pisteeseen, joka oli Schleswig-Holsteinin yllä. Käänsin karttaa 180 astetta ja sain taas saman tuloksen. Kaikissa yrityksissä ajattelin koko ajan Zeppiä ja kysymystä: ”Missä hän on nyt?”.

Neljän viikon kuluttua – kesäkuun alussa – sain ilmoituksen, että Zepp palaa pian kotiin. Ja hän saapuikin pian ja sain tietää, että hän oli koko ajan ollut Flensburgin lähellä [Schleswig-Holsteinissa, Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa].”

Heilurin käyttö maastossa

”Itävaltalainen radiestesi T. Krepko piti käsissään punnustaan astellessaan pellolla Tonavan laaksossa Manchingin lähellä Saksassa. Tietyissä paikoissa punnus heilui niin voimakkaasti, että kättä oli vaikea pitää rennossa asennossa paikallaan.

Sitten se taas rauhoittui alkaakseen jälleen pyöriä nopeammin. Radiestesin takana käveli hänen poikansa ja merkitsi kepeillä ne paikat, joissa punnus heilui. Kahden tunnin kuluttua paikalle oli muodostunut outo kuvio.

”Täällä niityn alla pitäisi olla varhaishistoriallinen asutus”, hän merkitsi päiväkirjaansa ja teki luonnoksen merkitystä paikasta ja yhdisti viivoilla jotkin paikat.”

Vasta muutaman vuoden kuluttua paikalla aloitettiin arkeologiset tutkimukset, kun sinne piti rakentaa lentokenttä. Alueelta löydettiin kelttiläinen Manchingin kylä, joka sijaitsi kuuden kilometrin päässä kaakkoon Ingolstadtista. Kaivauksia tehtiin vuodesta 1957 vuoteen 1961. Niissä vahvistui se, mitä radiestesi T. Krepko oli punnuksellaan havainnut.

Ylläkuvattu katkelma on otettu kirjasta ”Punnus ja taikavarpu”, jonka on kirjoittanut radiestesi Georg Kirchner ja se johdattaa meidät toiseen punnuksen käyttötapaan eli punnuksen käyttöön maastossa. Tässä tapauksessa etsitty paikka todetaan punnuksen avulla itse maastossa, ei mittakaavassa olevan kartan avulla, ja sieltä voidaan löytää:

-       arkeologisia hautoja,

-       raaka-aine-esiintymiä

-       runsaita pohjavesivarastoja

-       kätkettyjä aarteita

-       jälkiä kadonneista ihmisistä, muista elävistä olennoista tai esineistä.

Maastossa käytetään punnusta, joka painaa 80 – 120 g ja on 80 -120 cm pitkä (ks. luento 17, kuva 1). Periaatteessa punnuksen käyttö maastossa ei juurikaan eroa punnuksen käytöstä pöydän yllä ja siksi useimmissa tapauksissa voidaan käyttää samoja punnuksenkäyttöohjelmia ja menetelmiä (niitä pitää vain soveltaa muuttuvan tilan ja mittasuhteen mukaisesti).

Mikäli pitää määritellä esiintymiä senttimetrin tarkasti (esim. etsittäessä aarteita, muinaisjäänteitä tai malmisuonia), eivät harjoituksen 18.1 menetelmät auta. Kannattaa mieluummin soveltaa suosituksia harjoituksesta 18.2. Heilurin käyttö maastossa.

Niitä sovellettaessa pystytään ikään kuin kuvaamaan etsityn alueen maanalaiset rakenteet eräänlaiseksi ”röntgenkuvaksi”, jota on helppo tulkita.

Jokainen voi valita itselleen sopivan menetelmän. Ratkaisevaa on omata tarvittavat kyvyt, joita tarvitaan työskennellessä punnuksen kanssa maastossa:

• Johtuen suhteellisesta läheisyydestä etsittävään kohteeseen sen kosmoenergeettinen säteily saavuttaa meidät lähes heikentymättömässä muodossa, jolloin peilaus on tarkkaa (luennolta 8 muistamme, että säteilyn voimakkuus heikkenee etäisyyden neliön mukaan).
• Oikeassa mittakaavassa oleva alue (1:1) mahdollistaa esiintymän paikallistamisen senttimetrin tarkkuudella (jo 1:1000 mittakaavassa kartalla metrin matka on kutistunut millimetriksi).
• Jälkien seuraaminen maastossa on tarkempaa kuin kartalta katsottu.

Kartalla työskentelystä on myös etua:

• Tällöin on mahdollista tutkia milloin tahansa mitä tahansa paikkaa pöydän ääressä istuen.
• Ei ole tarvetta aikaa- ja rahaavievään matkustamiseen paikan päälle.

Oli valittu menetelmä mikä hyvänsä, niitä yhdistää yksi tekijä: etsittävän kohteen määrän ja koon mittaaminen on aina tehtävä jommallakummalla menetelmällä, jotka on kuvattu harjoituksessa 18.3: Koon määrittäminen heilurin avulla.

Menetelmien perustana oleva toimintaperiaate:

Etsityn kohteen säteilemä taajuus, amplitudi ja maailmankaikkeuden energian voimakkuus, jotka eivät kerro vain sen sijaintia tai ominaisuuksia, vaan myös sen koon, painon ja fyysiset ominaisuudet, otetaan vastaan tiedostamatta ja ne synnyttävät automaattisesti vastaavan liikeohjelman punnuksen heilumiseksi, sillä jokin olettamistamme suureista ja mittayksiköistä vastaa oikeasti olemassa olevaa.

”Heilurityön” voisi päättää tähän viimeksi esitettyyn harjoitukseen, jollei sille olisi vielä yhtä erityistä käyttöaluetta, joka kiinnostaa lääkäreitä ja monia muita aiheesta kiinnostuneita. Aihe on ”punnuksen käyttö lääketieteellisissä tarkoituksissa”, jolloin punnusta käytetään sairauksien diagnosointiin ja parantumisindikaattorina (pikainen syy käyttää tiettyä parannusmenetelmää tietyssä sairaustapauksessa, erityisesti leikkaushoidossa). Tätä ja sen riskejä tarkastellaan seuraavassa kappaleessa, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan varvulla etsimisen taitoa.

Heilurin käyttö lääketieteellisissä tarkoituksissa

Rouva Berger oli jo jonkin aikaa tuntenut itsensä erittäin väsyneeksi. Hänellä oli huonovointisuutta, ruuansulatushäiriöitä, jatkuvaa paineen tunnetta oikealla ylävatsassa, turvotusta ja ripulia sekä vuorotellen pitkällistä ummetusta ja silloin tällöin masennusta. Hän nukkui huonosti, näki painajaisia ja heräili voimakkaisiin sydänmentykytyksiin.

Rouva Berger oli käynyt monilla lääkäreillä, mutta yksikään ei ollut pystynyt auttamaan häntä. Kaikki heistä sanoivat, että hänen sisäelimensä ovat kunnossa ja kaikki toimii normaalisti. Lopulta eräs ystävä lähetti hänet parapsykologille, joka tunnettiin myös lääketieteellisistä taidoistaan.

Rouva meni tämän luo ja alkoi kertoa sairauksistaan. Parapsykologi piti samalla punnusta ja antoi sen heilahdella sisäelimiä kuvaavan taulukon yllä. Melko pian punnus alkoi heilahdella sanan ”sappirakko” yllä erittäin tarkasti, ilman minkäänlaista poikkeamaa. Rouva Berger ei oikein tiennyt mitä ajatella. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut ongelmia sappirakossa, hänellä ei ollut koliikkia. Ehkä paineen tunne ylävatsassa tulikin sappirakosta?

Parapsykologi pyysi rouvaa menemään omalle lääkärilleen otattamaan röntgenkuvat sappirakostaan.

Tuloksena selvisi, että hänellä oli neljä suurta, sylinterinmuotoista kiveä sappirakossa, jotka eivät olleet aiheuttaneet koliikkia, mutta saivat aikaan paineen tunteen. Myös rouva Bergerin maksa oli hieman suurentunut, mikä näkyi röntgenkuvassa, ja se aiheutti paineesta johtuvia kipuja.

Esimerkki kollegastamme selkeyttää, mihin punnuksen käyttö kyseisessä tarkoituksessa ennen kaikkea perustuu (hän on jo kauan toiminut alalla ja käyttänyt punnusta mm. harjoituksen 18.4: Heilurin käyttö lääketieteellisissä tarkoituksissa, mukaisesti). Jos käyttää punnusta diagnosointivälineenä, on henkilöllä oltava lääkärin koulutus tai virallinen lupa harjoittaa parannustoimintaa. Muutoin siitä voi seurata sakkoja ja toimintakielto.

Harrastusmielessä parantamisen harjoittaminen ei aiheuta rangaistuksia, kunhan toiminta ei ole niin säännöllistä, että sitä voisi jo luonnehtia ammattimaiseksi.

Saksassa on säädetty erilaisia määräyksiä itseoppineiden lääkäreiden oikeuksista.

Punnuksen käyttö lääketieteellisissä tarkoituksissa edellyttää kuitenkin lääketieteen tuntemusta. Parannustoiminnan on perustuttava moitteettomaan diagnoosiin ja huolelliseen sairaushistorian selvittämiseen, mitkä voi tehdä vain lääketieteeseen perehtynyt henkilö.

Tarvitaan myös aimo annos vastuuntuntoa, sillä jo yksi väärä diagnoosi, joka johtuu riittämättömästä lääketieteen tuntemuksesta, riittämättömästä potilashaastattelukokemuksesta, radiestesin riittämättömästä paranormaalista kyvystä keskittyä, asiallisen analyysin korvaamisesta omilla subjektiivisilla näkemyksillä ja monista muista tekijöistä, voi aiheuttaa paljon harmia.

Väliaikainen toimintahäiriö sairaan elimistössä voi väärästä diagnoosista tai ennusteesta muuttua helposti vaikeaksi sairaudeksi, joka voi piinata potilasta loppuelämän!

Jos sinulla siis ei ole lääkärin koulutusta, älä käytä punnusta lääketieteellisissä tarkoituksissa, vaan korkeintaan saadaksesi itsellesi informaatiota omia käyttötarkoituksia varten (esim. alkutietoja psykoterapeuttista parantamista, luonteen analysointia tai tulevan ennustamista varten).

Nämä rajoitukset eivät tarkoita, että paranormaalisti tehdyt diagnoosit olisivat huonompia kuin kliinisesti tehdyt. Niiden luotettavuusaste vain riippuu monista tekijöistä ja varovaisuus on valttia joka tapauksessa!

Varvun käyttö

Luennolla 17 opimme, mitä ”taikavarvut” ovat. Ne ovat ihminen -nimisen mittalaitteen osoittimia, jotka punnuksen tapaan näyttävät sen, mitä ihminen haluaa tiedostamattaan tietää ympäristöstään yliaistillisesti, mutta ne eivät ole sellaisia mittalaitteita sanan varsinaisessa merkityksessä kuin häiriökentän etsin, joka voi välittömästi mitata fyysisiä ja kosmoenergeettisiä suureita.

Lisäksi huomasimme, että ”klassinen” taikavarvun käyttötapa eli ”vaarallisen maasäteilyn” etsiminen voidaan unohtaa. Ehkäpä vain siksi, että maasäteily on olemassa vain sen löytäjien kukoistavassa mielikuvituksessa. Ja lopuksi oli käytännöllisiä esimerkkejä varvun käyttömahdollisuuksista: se on yhtä hyvä kuin punnus hyötykaivannaisten, maanalaisten jokien ja järvien, arkeologisten hautojen, kadonneiden ihmisten, eläinten tai esineiden etsimiseen sekä PSI-kenttien määrän ja voimakkuuden määrittelemiseen. Jo esi-isämme tunsivat tämän taidon ja varpua on käytetty muinaisuudesta näihin päiviin asti.

Ensimmäisenä varvulla katsojana pidetään Moosesta, joka iski sauvan kallioon, minkä seurauksena kalliosta alkoi tulla vettä.

Vuonna 1556 Georgius Agricola kirjoitti, miten keskiajan Saksassa vuorityöläiset määrittelivät mineraaliesiintymiä ja malmia taikavarvun avulla. Kirkon vastustuksesta huolimatta varvun käyttö levisi pian koko Eurooppaan.

Kiinassa taikavarpua on käytetty jo 2000 vuotta eaa. ja vanhat piirustukset ovat todisteena siitä, että muinaiset brahmaanit katsoivat varvulla näkymättömien säteilyjen sijainteja.

Satoja vuosia varvulla etsittiin ja löydettiin rikkauksia maan sisältä: vettä, öljyä, metalleja ja hiiltä. Myös nykyään yksi suurimmista farmaseuttisten tuotteiden valmistajista, sveitsiläinen kemian konserni ”Hoffman la Roche”, pyysi konsernissa työskenteleviä varvulla katsojia etsimään tuotantoon tarvittavaa vettä niistä paikoista, mihin sitten perustettiin uusi tehdas.

USA:n sotilaita oli koulutettu Vietnamiin varta vasten katsomaan varvulla, ja nämä löysivät runsaasti räjähtämättömiä miinoja, granaatteja ja räjähdysammuksia. Tunnettu varvulla etsijä Gottfried Mayer Allensbachissa, Saksassa määritteli vuonna 1974 kuuman lähteen, mikä sitten löydettiinkin poraamalla 600 m:n syvyydestä, kun siihen ensin oli kulutettu 600 000 Saksan markkaa. Venäjällä on myös varvullaetsijöitä. Neuvostoliittolaiset geologit N. N. Sothsevanov ja V. S. Matvejev löysivät Karjalasta, Ukrainasta ja Tadzshikistanista merkittäviä mineraaliesiintymiä lentäen helikopterilla laajoilla alueilla ja pitäen samalla varpua käsissään. Näin ”taikavarpu” on säilyttänyt merkityksensä meidän päiviimme saakka ja meidän on joissakin paikoissa käytettävä varpua harjoituksissamme, koska se  toimii joissakin tapauksissa paremmin kuin punnus.

Ennen kuin käymme harjoittelemaan ja tutustumaan varvunkäyttötekniikoihin, tutustutaan itse instrumenttiin.

”Taikavarvut”

Periaatteessa varpuna voi käyttää mitä tahansa keppiä, vitsaa tai metallilankaa, sillä ”taikavarpu” ei ole ympäristön säteilystä tietoa vastaanottava antenni vaan vain osoitin, joka muuttaa ympäristöstä tiedostamatta vastaanotetun maailmankaikkeuden energian ymmärrettäviksi ja nähtäviksi signaaleiksi.

Käytännössä rajoitumme tässä kahteen varputyyppiin: haarukkavarpuun ja kulmavarpuun.

Päinvastoin kuin punnus varpu lähettää informaatiota käyttäjänsä sydänchakran spontaanisti säteilemien psykokineettisten impulssien kautta ja varvun käyttäjä ottaa ne tiedostamattaan vastaan kosmoenergeettisestä informaatiosta, jolloin varpu taipuu vertikaalisesti tai horisontaalisesti, eikä informaatio varpua käytettäessä siis kulje tiedostamatta syntyneistä hermojen ja käden lihasten liikeohjelmista, kuten punnusta käytettäessä.

Nykyisellä paranormaalin kehityksen tasolla – emme ole vielä harjoitelleet psykokineettisiä kykyjämme, vaan vain yliaistimista - psykokineettinen impulssi on niin heikko, että se voi liikuttaa varpua sen lepoasennosta vain vähän vaaka- tai pystysuunnassa.

(Emme ole samaa mieltä usein kirjoissa esitetyn näkökulman kanssa, että varvun liike johtuisi lihassupistuksista: Maastoharjoitusten aikana kokeneiden radiestesi-ammattilaisten ollessa mukana, kävi jatkuvasti ilmi, miten tavallinen puinen mittalaite, jota radiestesit käyttivät haarukkavarpuna, kääntyi positiivisen tuloksen johdosta ensin kieroksi ja repesi sitten halki. Koska tällaista ilmiötä ei voi saada aikaan tarkoituksellisesti käyttäen voimaa, on tässä vaikuttajana oltava psykokineettiset voimat!)

Eli mitä helpommin varpu taipuu vertikaalisesti tai horisontaalisesti, sen herkemmin se reagoi spontaaneihin psykokineettisiin impulsseihimme!

Sen muoto ja materiaali taasen riippuvat yksinomaan käyttötarkoituksesta:

• pistemittauksessa reaktiohetkimetodilla mitattaessa käytetään puista tai metallista haarukkavarpua, jonka pituus on 30 – 50 cm ja paino 15 – 30 g
• etsittäessä maanalaisia muotoja ja jälkiä käytetään kahta kulmavarpua, jotka ovat 50 – 100 cm pitkiä ja niissä on painavat kädensijat (paras olisi kädensija, joka painaa 400 g, jolloin varvun piteleminen on mahdollisimman rentoa).

Oman varvun maastotutkimuksia varten voi valmistaa itse seuraavien ohjeiden mukaisesti.

Haarukkavarpu puusta

Tämä on yksinkertaisin haarukkavarpu, jollaista on käytetty jo ammoisista ajoista lähtien pistemittauksessa. Sellainen on helppo valmistaa itse.

Otetaan notkeaoksaisesta pensaasta tai puusta (esim. pähkinäpuu, orapihlaja, kirsikkapuu) haara, jossa on n. 50 cm pitkät ja 3 – 9 mm paksut haarat. Ks. kuva 8.

Sitten poistetaan ylimääräiset haarat, silmut ja lehtivarret ja varpu onkin valmis!

Valitettavasti se ei säily kauan, koska se kuivuu nopeasti, jolloin siitä tulee hauras (orapihlaja kuivuu muutamassa tunnissa, pähkinäpuu säilyy muutaman päivän).

Jos halutaan, että käsillä on aina valmis varpu, suositellaan sen tekemistä teräksestä.

Teräksinen haarukkavarpu

”Tee-se-itse –ihmiset” voivat itse valmistaa teräksisen haarukkavarvun. Tähän tarvitaan n. 1 m pitkä teräslanka (rautakaupasta), jonka halkaisija on 1 – 2 mm, pyöreä aluslaatta, jonka reiän halkaisija on kaksinkertainen langan halkaisijaan verrattuna sekä myös eristysteippiä. Taita teräslanka kaksinkerroin tulevan varvun mittaiseksi (varvun tulee olla 30 – 50 cm), pujota sitten aluslaatta tasan puoleen väliin lukoksi (ks. kuva 9). Kääri teippiä teräslankojen päihin kädensijoiksi ja varpu on valmis.

Myös kulmavarvut voidaan valmistaa itse (niitä pitää olla kaksi kappaletta – yksi molempiin käsiin). Niiden tekeminen on helppoa ja myös niillä voidaan paikallistaa maanalaisia kohteita ja ääriviivoja.

Tarvitaan kaksi metallista vaatehenkaria sekä kaksi puista lankarullan hylsyä, jotka sopivat käteen.

Ensin katkaistaan henkarit kuvan 10 osoittamalla tavalla.

Haarukkavarvun käyttö

Kuten jo tiedämme, käytetään aina haarukkavarpua, kun halutaan paikantaa tiettyjä kohteita maastossa.

Toimintatavat ovat samanlaiset kuin käytettäessä punnusta maastossa, joten voidaan noudattaa harjoituksen 18.4 suosituksia haarukkavarvun käyttämisestä. Vain varvun käyttäytymisen ennakko-ohjelmointi tehdään toisin ja lisäksi on opittava pitelemään varpua.

Sormet kiedotaan varvun molempien kahvojen ympärille niin, että kahvaa jää näkyviin n. 5 mm peukalon ja etusormen muodostaman aukon ulkopuolelle. Käsiä käännetään niin paljon ulospäin, että molemmat kämmenet ovat horisontaalisesti.

Nyt varpu lepää rauhallisesti käsien varassa, mutta sen yläosa on liikkumaton: se on stabiilissa jännitystilassa. Tarvitaan tällainen jännitystila, jotta varvun yläosa voi reagoida hyvinkin heikkoenergisiin psykokineettisiin impulsseihin liikkumalla vertikaalisesti alas tai ylös.

Varvun herkkyyttä voidaan muutella muuttamalla sen jännitystä:

Ranteen pienellä horisontaalisella liikkeellä tai muuttamalla käsien etäisyyttä toisistaan voidaan lisätä varvun epävakaisuutta.

Kun varpua pidellään oikein, voidaan ohjelmoida varvun taipuminen alas tai ylös (etsittävän kohteen PSI-kentän rajojen mittaamiseksi): Tällöin ei kuitenkaan tarkoiteta hermoston liikeohjelmaa, kuten punnuksen kanssa työskennellessä, vaan puhutaan yliaistillisten havaintojen vastaanottoon ja lähettämiseen liittyvien psykokineettisten impulssien ja kosmoenergeettisten rakenteiden yhdistymisestä (enneagrammin muodostumisesta) niin, että varvun kärkeen tulisi aina psykokoineettisen voiman vaikutus ylös tai alaspäin silloin, kun varpu lähestyy etsittyä tai mitattavaa kohdetta.

Etsittäessä maanalaisia kohteita varvun kärjen kuuluisi siis osoittaa niihin viistosti alas tai pystysuoraan alas; kun taas mitattaessa PSI-kenttiä – viistoon ylös tai pystysuoraan ylös.

Käyttääksemme näitä ohjelmia käytännössä esim. harjoituksen 18.5: Haarukkavarvun käyttö, suositusten mukaan, ei käyttäjän tarvitse olla kykeneväinen psykokineesiin, eikä ymmärtää sen teoriaa (nämä aiheet tulevat vasta luennolla 22). Tähän riittävät vain piilevät psykokineettiset kyvyt!

Kulmavarvun käyttö

Kulmavarpua käytetään pääasiassa määrittelemään maanalaisten etsittävien kohteiden rajat sekä jälkien jäljittämiseen (punnuksen käyttö maastossa on kuitenkin parempi, sillä sen kanssa pystytään toimimaan nopeammin ja luotettavammin). Lisäksi kulmavarvut näyttävät paikan, vaikka eivät niin tarkasti kuin haarukkavarpu.

Kumpaankin käteen tarvittavan samanlaisen kulmavarvun käyttötarkoituksista oli puhetta aiemmin. Tässä kappaleessa opettelemme, miten kulmavarpuja pidellään ja käytetään ja miten maastoa voidaan peilata harjoituksen 18.6: Kulmavarvun käyttö, suositusten mukaan.

Molempien kulmavarpujen kädensijasta otetaan kiinni kuten kuvassa 13 on näytetty. On tärkeää huomata, että kädensijat ovat pystysuorassa niin, että molempien varpujen haarat ovat samansuuntaisesti sekä suorassa kulmassa kehoon nähden että tasapainoisesti vaakasuorassa. Ne eivät saisi taipua vertikaalisesti enempää kuin 5 astetta perusasennostaan, sillä muuten syntyy – kasvavan, horisontaalisen kulman poikkeaman myötä – virheellinen tasapainon tila, jota vielä heikot psykokineettiset voimamme eivät pysty kunnolla hallitsemaan.

Kulmavarvun taipuessa voimakkaasti alaspäin voi askelista aiheutuva tärinä vaimeta tai sivutuulen vaikutus vähetä.

Mitä lähempänä kulmavarpujen haarat ovat horisontaalisesti toisiaan, sitä herkemmin ne reagoivat psykokineettisiin impulsseihimme. Huonona puolena tässä on, että niiden herkkyyden kasvaessa lisääntyy niiden häiriöherkkyys.

Teleskooppivarpujen tuuli- ja psykokineesiherkkyyttä voidaan muunnella säätelemällä haarojen pituutta.

Mitä lyhyemmät kulmavarvut ovat, sitä vähemmän tuuli vaikuttaa niihin. Erittäin lyhyet haarat reagoivat kuitenkin herkästi käsien kaikkiin pieniin liikkeisiin.

Pitkät haarat taasen häiriintyvät herkästi sekä psykokineettisistä impulsseista että valitettavasti myös tuulesta. Hyötynä on se, että niiden reaktiot pystyy selkeästi erottamaan toisistaan.

Varpujen pituus on siis säädettävä omien mieltymysten mukaan ottaen huomioon sen hetkiset olosuhteet sekä kyky pidellä kädet paikallaan.

Oikea itsesuggestio-ohjelma on mietittävä tapauskohtaisesti riippuen tehtävästä: Osoittaessaan reaktiohetken haarojen pitää mennä ristiin, osoittaessaan suuntaa niiden kuuluu kääntyä kohteen tai sen äärirajojen suuntaan, jälkiä seuratessa niiden kuuluu näyttää reitti, jota pitkin kadonnut henkilö, eläin tai esine on kulkenut.

Katso harjoituksia

Sivun alkuun